Lahden Oopperan "Ansa ja Tauno"

Ritva ja Kalevi ”Kallu” Koskinen olivat Lahden Oopperan pääroolien unelmapari vuosien ajan. Leikkisästi heitä tituleerattiin Ansaksi ja Taunoksi suomi-filmien tähtien Ansa Ikosen ja Tauno Palon mukaan. Ensimmäinen yhteinen teos Lahden oopperassa oli W.A. Mozartin Taikahuilu (1966), jossa Koskinen lauloi prinssi Taminon roolin, ja viimeinen Leevi Madetojan Juha vuonna 1978. Koskinen oli jo laulanut muutaman roolin Lahden Oopperassa, kun Taikahuilu tuli ohjelmistoon. ”Kyllä me kaikki ihailimme sitä, millä tavalla Ritva lauloi,” Koskinen muistelee. 

Pamina ja Tamino (Kalevi Koskinen) Lahden Oopperassa vuonna 1966

Ritvaa ja Kalevi Koskista yhdistää saman syntymävuoden lisäksi ehtymättömän positiivinen elämänasenne. Samanlainen huumorintaju on innostanut vastavuoroiseen leikinlaskuun ja naurua on riittänyt. Yhteispeli näyttämöllä on ollut helppoa ja hauskaa. Laulajat ovat vaistonneet toistensa tekemisen lavalla, jolloin näytteleminen on sujunut mutkattomasti. Hyvällä vastanäyttelijällä on ollut molemmille suuri merkitys. Leevi Madetojan Juha-oopperassa on kohtaus, jossa Marja ja Shemeikka kohtaavat saaressa. Lahden Oopperassa produktion lavastuksessa oli veneenpuolikas, joka työnnettiin lavalle Marjan (Ritva) ja Shemeikan (Koskinen) ollessa kyydissä. Solistien piti mennä veneeseen valmiiksi jo verhojen takana. Koskinen kiusoitteli, että saisi Ritvan kyllä nauramaan – ja niin saikin. Hyvä, ettei vene hytkynyt, kun oopperan pääpari nauroi kulisseissa valtoimenaan. Mutta kun oli aika siirtyä lavalle, ei naurunremakasta ollut tietoakaan, vaan rooliin keskityttiin täysillä.

Marja ja Shemeikka Lahden Oopperassa vuonna 1978

Erään kerran Ritva ja Kalevi Koskinen olivat palaamassa kotiin radionauhoituksista Ruotsista suunniteltua aikaisemmin, joten Ritva meni Tukholmassa vaihtamaan lentoja. Ritvan tullessa lentoyhtiön tiskiltä puuskahti hän Koskiselle, että aina naisia sorretaan. Oli nimittäin käynyt niin, että lippuja vaihdettaessa Koskinen sai business-luokan lipun ja Ritva pysyi turistiluokassa. Koneessa molemmat menivät omille paikoilleen. Kun kone oli ilmassa ja turvavyöt sai avata, Koskinen meni turistiluokassa hieman myrtyneenä istuvan Ritvan luo. Koskisen vieressä ei istunut ketään, joten hän houkutteli Ritvan mukaansa business-luokkaan. Kaksikolle tyypilliseen leikkisään tapaan Koskinen sanoi Ritvalle, ”ota juotavaa, mitä haluat, minä tarjoan!” Business-luokassahan kaikki juomat tarjoiltiin ilmaiseksi, mutta jälleen kaksikolla oli hauskaa ja nauru raikui lyhyen lennon ajan. 

Kumpikaan ei ole saanut näyttelijäkoulutusta oopperauransa varrella. Luontaista lahjakkuutta esittämiseen ja eläytymiseen puolestaan on ollut molemmilla. Niin Ritva kuin Koskinen korostavat, että tunteiden täytyy lavalla olla aitoja ja roolit tulee elää, ei näytellä. Toisiinsa tottuneen vastanäyttelijäparin välille syntyi yhteisten oopperaproduktioiden myötä syvä keskinäinen luottamus ja Koskisesta tuli Ritvan läheinen ystävä myös oopperalavojen ulkopuolella. Ystävykset ovat jakaneet niin elämän huippuhetkiä ja musiikillisia kohokohtia kuin kipeitä vastoinkäymisiä. Vuonna 1979 Bulevardin oopperatalo oli remontissa ja Kokkosen Viimeiset kiusaukset esitettiin Temppeliaukion kirkossa Helsingissä. Ritvan ensimmäinen avioliitto oli lopuillaan. Kukaan muu työryhmästä ei tiennyt, vain Koskinen. ”En ole milloinkaan nähnyt Ritvaa yhtä raadeltuna ja vihaisena, eikä Riitan rooli ole koskaan ollut niin riipaiseva kuin sinä iltana.”

Violetta ja Alfredo vuonna 1969

Konserteissa on sattunut ja tapahtunut, mutta yhteistyö ja sanaton kommunikointi lavalla ovat pelanneet moitteettomasti. Eräänä vuonna Ilmajoen Musiikkijuhlien konsertissa Ritva ja Koskinen lauloivat Verdin oopperasta La Traviata tunnetun juomalaulun pianistin soittaessa kuoron osuudet. Molemmilla laulajilla oli silmälasit ja laulun alkaessa he kolauttivat silmälasit yhteen, toinen toiselta kysymättä, kuin skoolaten maljoja. ”Se tuli spontaanisti molemmilta yhtä aikaa, kun katsoimme Ritvan kanssa toisiamme!” 

Vuonna 1970 Lahden Oopperassa Ritva lauloi Amelian roolin ja Kalevi Koskinen Kuningas Kustaa III:n roolin oopperassa Naamiohuvit. Produktio vieraili Savonlinnan Oopperajuhlilla ja Suomen Kansallisoopperassa. Teoksessa on hirsipuumäen kohtaus, jossa Amelia ja Kustaa III laulavat rakkausdueton. Ritva ja Koskinen olivat harjoitelleet osansa huolellisesti ja molemmilla ääni kulki mukavasti Helsingin vierailuesityksen aikana. Dueton lopussa voi briljeerata laulamalla c:n ylös. Kun tuli tämän äänen vuoro, Koskinen näytti vaivihkaa Ritvalle, että ylös vai alas. Ritva näytti ylös ja niin molemmat ponkaisivat helposti korkeuksiin. Aplodit olivat valtaisat ja jatkuivat jatkumistaan. Katsomossa tömisteltiin ja huudettiin bravota. Koskinen ehdotti Ritvalle, että mitä jos he kumartaisivat, vaikka eivät tavallisesti koskaan välikumarruksia tehneetkään. ”No, jos tän kerran”, Ritva vastasi. Niinpä he kevyesti kumarsivat, kääntyivät kuninkaallisesti ja jatkoivat teoksen esittämistä. Savonlinnan Oopperajuhlien esityksen perusteella Ulf Söderblom pyysi Kalevi Koskisen vierailijaksi Kansallisoopperaan. ”Jos siinä olisi ollut joku toinen, joka ei olisi ollut niin hyvä kuin Ritva Ameliana, en olisi pystynyt sillä hetkellä vielä laulamaan niin kuin lauloin. Ritva inspiroi ja hänestä tuli voimaa ja vastakaikua. Se oli meidän hetkemme. Se on ollut yksi parhaista hetkistä ja se oli minun kohdallani ratkaiseva.” Pian Kalevi Koskinen kiinnitettiin vakituisesti Kansallisoopperan solistikuntaan. 

Violetta ja Alfredo vuonna 1969

80-vuotissyntymäpäivänään Ritva sai Koskiselta sähkeen, jossa luki ”Oi violee–ee–eetta!”. Nimittäin Ritva ja Koskinen olivat päättäneet, että jahka täyttävät kahdeksankymmentä vuotta, niin kohtaavat vielä toinen keppiin nojaten ja toinen huivipäisenä köpötellen, katsovat toisiaan silmiin ja alkavat äänet väristen laulaa La Traviataa. Laulaminen ei näillä syntymäpäivillä toteutunut, mutta Ritva soitti Koskiselle ja kiitti sähkeestä. Yhdessä he nauroivat kauan sitten tehtyä lupausta, jonka molemmat mainiosti muistivat. 

Ritva ja Kalevi Koskinen ovat tehneet yhteisiä oopperaproduktioita Lahden Oopperassa, Suomen Kansallisoopperassa, Savonlinnan Oopperajuhlilla, Tampereen Oopperassa ja Ilmajoen Musiikkijuhlilla. Koskinen kehuu erityisesti Ritvan tulkintoja Leonoran ja Violettan kuolemista sekä Toscan leimuavasta Scarpian tappamisesta. Koskinen puolestaan on lavalla tappanut Ritvan Carmenina ja Desdemonana. Lahden Oopperan Otellon esitysten aikaan Koskinen oli katkaissut peukalonsa, eikä kipsatulla kädellä voinut kuristaa Ritvaa. Niinpä hän laittoi terveen käden Ritvan kurkulle ja toisella kädellä painoi. Ritva kuiskasi esityksessä Koskisen korvaan kesken julmimpien tappopuuhien ”älä paina mun kurkkuani”. Yleisöstä ei kukaan tajunnut, eikä saanutkaan tajuta mitään. Koskisen ilmekään ei värähtänyt. Hän höllensi otettaan, kohtaus jatkui ja Desdemona kuoli. 

Cavaradossi ja Tosca vuonna 1979

Ritva ja Kalevi Koskinen ovat oopperaproduktioiden lisäksi laulaneet yhdessä valtavan määrän konsertteja. Koskisen terveys ei enää anna myöten jatkaa konsertointia. 2000-luvun loppupuolella yhteisessä konsertissa Lahdessa kesken esityksen Koskinen sai aivoinfarktin. Koskinen lauloi konsertin loppuun, vaikka ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Ritvakin huomasi, mutta yleisö ei. Viimeisessä duetossa Ritva otti Koskista vasemmasta kädestä kiinni ja talutti lopuksi lavalta pois. ”Yleisö ei huomannut mitään – kuulijat ovat tottuneet siihen, että mehän ollaan Ritvan kanssa niin kuin pari, niin yhtä siellä lavalla.”

Vaikka Koskisen on täytynyt luopua julkisista esiintymisistä, yhteinen laulaminen ei ole täysin jäänyt. Koskisen 80-vuotisjuhlia vietettiin perhepiirissä, mutta lapset halusivat ehdottomasti pyytää mukaan Ritvan ja Jaakko Ryhäsen. Juhlissa Koskinen lauloi Ritvan kanssa duettoja. ”Se oli ihan niin kuin ennen! Tuli sellainen tunne, että ai kun vielä kerran.” Kun Koskinen ajattelee Ritvaa, nousee mieleen suuri ilo ystävyydestä ja taitelijatoveruudesta. ”Katson itseni etuoikeutetuksi, että olen saanut tehdä hänen kanssaan rooleja enemmän kuin kukaan muu.”

Lavalla mäkihyppyvalmentajan kanssa

Ensikonserttinsa jälkeen 1960-luvun loppupuolella Ritva esiintyi tiiviiseen tahtiin maakuntaoopperoissa ja konsertoi eri puolella Suomea. Toukokuussa 1967 oli Kalliolassa vuorossa Rodelinden rooli Händelin samannimisessä oopperassa, kun ohjaaja Pekka Salomaa pyysi Ritvan mukaan produktioon. Teoksessa lauloi myös vasta alle 6-vuotias Petteri Salomaa. Sittemmin mittavan uran tehnyt baritoni seisoi harjoituksissa pitkiäkin aikoja lavalla Ritvan vieressä. Ritva muistaa, kun kerrankin pieni Salomaa painoi korvansa Ritvan kylkeä vasten ja haukotteli oikein antaumuksella. Tätä ovat laulajat jälkeenpäin yhdessä nauraneet useaan otteeseen.

Marzelline 1967

Ritvalle tarjoutui mahdollisuus päästä ensi kertaa Olavinlinnan lavalle vuonna 1967, kun Savonlinnan Musiikkipäivien oopperakurssilla harjoitettu Beethovenin Fidelio esitettiin näyttämöversiona. Oopperakursseilla opettajana toiminut professori ja kamarilaulaja Peter Klein näki Olavinlinnan tarjoamat mahdollisuudet oopperaproduktioille ja halusi siten ohjata teoksen linnassa. Ritva lauloi Marzellinen roolin. Oopperakurssilaisten lisäksi teoksessa oli toinenkin miehitys, jossa lauloivat muun muassa Eini Liukko-Vaara, Kim Borg ja Irma Urrila. Ritva oli tietysti innoissaan ensimmäisestä esiintymisestään Olavinlinnan oopperalavalla. 

Roolit Lahden Oopperassa jatkuivat menestyksekkään Pamina-debyytin jälkeen Mozartin parissa. Maaliskuussa 1968 ensi-iltansa sai Don Juan (Don Giovanni), jossa Ritva lauloi Donna Annan roolin. Ohjaajana toimi Lahdessa paljon oopperoita ohjannut Yrjö Kostermaa, joka vastasi myös libreton suomennoksesta. Donna Annan sulhasen, Don Octavion roolin lauloi Ritvan tuttu aisapari Kalevi Koskinen. Nimiroolissa oli Tapani Valtasaari ja Masettona Jorma Hynninen. Ritva nautti harjoitusprosessista pianisti Maija Vähälän kanssa. ”Hän oli aivan ihana korrepetiittori ja todella hyvä pianisti – ahkera ja kiva, henkeen ja vereen mukana joka hommassa.” 

Donna Anna 1968, Don Octaviona Kalevi Koskinen 

Don Juanin esitykset olivat Lahden konservatorion salissa, aivan kuten Taikahuilun kaksi vuotta aiemmin. Solistit valmistautuivat näytöksiin sulassa sovussa kuorolaisten ja muiden produktiossa mukana olevien kanssa. Mahdollisuuksia diivailuun ei ollut, kun konserttisalin takatiloissa ei ollut edes omia pukuhuoneita. Ritvaa tämä ei haitannut – lavalla laulaminen oli tärkeintä. Oopperalavalla esiintymisen palo oli syttynyt täyteen roihuun ja jokainen rooli tarjosi mahdollisuuden itsensä kehittämiseen ja uralla etenemiseen. 

Samana vuonna Ritva lauloi Jyväskylässä Agathen roolin Carl Maria von Weberin oopperassa Taika-ampuja. Oopperasta innostunut Einari Kropsu kokosi työryhmän kasaan ja sai kaupunginorkesterin mukaan oopperaan. Agathen rooli oli mieluisa ja sopi hyvin Ritvan sen hetkiseen kehitysvaiheeseen laulajattarena. Vastaparina oli tällä kertaa Matti Pulli, joka lauloi Kropsun johtamassa mieskuorossa Sirkat. Pulli ei tehnyt huomattavaa oopperauraa, mutta tuli tunnetuksi Matti Nykäsen valmentajana.

Lahden, Savonlinnan ja Jyväskylän jälkeen keväällä 1969 vuorossa oli Ritvan ensimmäinen rooli Tampereen oopperassa. Teos oli Gioachino Rossinin Veijarikreivi, jossa Ritvalla oli Kreivitär Mariannen rooli. Tampereen oopperan historiikissa kuvaillaan teoksen suuria harjoitteluvaikeuksia ja kerrotaan jopa kenraaliharjoituksen jääneen kesken. Ritvalla ei ole tästä mitään muistikuvia. Vuosien varrella on sujuvasti ehtinyt unohtaa monia yksityiskohtia, onhan produktioitakin ollut valtava määrä viisikymmentä vuotta jatkuneen uran aikana. ”Produktio oli tosi kiva ja esitykset menivät hyvin. Kyllä varmasti olisi jäänyt mieleen, jos niissä olisi ollut jotain häikkää.” 

Amelia 1970

Vuoden 1967 Fidelion jälkeen Ritva nousi seuraavan kerran Olavinlinnan näyttämölle vuonna 1971, kun Lahden Oopperan tuotanto Verdin Naamiohuveista kutsuttiin vierailulle Savonlinnan Oopperajuhlille. Naamiohuvien esityksiä seurasi kuitenkin epäonni, sillä silloin vielä kattoa vailla ollut linnan oopperalava joutui kaatosateen piiskaamaksi molempina iltoina. Orkesteri pakkasi instrumenttinsa, laulajat kipusivat paksuun bastioniin ja yleisö levitti sateenvarjonsa auki. Solistit seisoivat pöydillä orkesterin soittaessa selän takana ja ooppera esitettiin linnan aukoista laulaen. Yleisön sijaan esiintyjät näkivät sateenvarjomeren, kun katsojat piiloutuivat vesipisaroilta parhaansa mukaan. Sitkeästi esitys viestiin loppuun eikä yleisökään säikähtänyt luonnonvoimia. Lahden Oopperan samainen Naamiohuvit-produktio vieraili tammikuussa 1971 myös Helsingissä, Suomen Kansallisoopperassa. 

Naamiohuvien esityksestä Helsingissä kirjoitettiin Suomen Sosiaalidemokraatissa 6.1.1971 (Kalervo Tuukkanen):

”Ritva Auvinen Ameliana oli suoranainen yllätys. Hänellä on ilmaisullisesti taipuisa ääni. Hän osaa eläytyä tehtävään, jopa elää sen vakuuttavalla uskottavuudella. Mainittakoon vain hirsipuukohtauksen kauhutunnelmat, lemmenilmaisut Kustaa III:n kanssa ja naisellinen herkkävaraisuus aviopuolisoiden välienselvittelyssä Anckarströmin työhuoneessa.”