Unelmien täyttymys

Vuonna 1983 toteutui Ritvan kohdalla kenties jokaisen oopperalaulajan ja -laulajattaren haave – esiintyminen New Yorkin legendaarisen Metropolitan-oopperan lavalla. Suomen Kansallisooppera oli ensimmäinen ooppera, jonka Metropolitan kutsui esiintymään näyttämölleen. Vierailuohjelmistossa oli Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset -oopperan ohella Aulis Sallisen ooppera Punainen viiva sekä Sibeliuksen musiikista koostuva konsertti. 

Oopperalaulajat Jorma Hynninen, Taru Valjakka, Ritva Auvinen ja Jaakko Ryhänen

Aamulehti 23.4.1983, Matti Tuomisto

”Metropolitan-oopperan nimellä on ainakin Suomessa suorastaan mystinen, jumalainen kaiku. Kansallisoopperan vierailun jälkeen ehkä sitäkin enemmän. Voidaan kysyä, miksi juuri Kansallisooppera sai kunnian vierailla ensimmäisenä kutsuttuna ja maksettuna oopperaseurueena Met’issä, perusluonteeltaan konservatiivisessa oopperatalossa, ohi Milanon La Scalan, Länsi-Berliini Deutsche Operin tai Lontoon Covent Gardenin.”

Ritva ja Jaakko Ryhänen Viimeisissä kiusauksissa

Metropolitanin lava oli huomattavasti suurempi kuin Bulevardin oopperatalon tai niiden eurooppalaisten oopperatalojen lavat, joilla Viimeiset kiusaukset oli jo vieraillut. Myös katsomo oli aivan toista kokoluokkaa – Metropolitaniin mahtui yleisöä lähes 4 000 henkeä ja Helsingin silloiseen oopperataloon, Aleksanterin teatteriin, 550 katsojaa. Niinpä lavan mittasuhteisiin täytyi hakea tuntumaa tyhjässä teollisuushallissa. Suomen Kansallisoopperassa tuohon aikaan työskennellyt tuotantopäällikkö ja johtoryhmän jäsen Keijo Kupiainen oli järjestelemässä harjoitusolosuhteita vierailua varten. ”Pohdimme Viimeisten kiusausten ohjaajan Sakari Puurusen ja Punaisen viivan ohjaajan Kalle Holmbergin kanssa, että tarvitsemme simultaaninäyttämön. Onnistuin löytämään Pitäjänmäestä tyhjän teollisuushallin, joka oli betonista tehty kaikuisa pilariton tila. Halli siivottiin ja laitettiin harjoituskuntoon. Kaiut otettiin pois näyttämöverhojen ja samettien avulla. Siellä harjoitteli sitten koko vierailijajoukko – orkesteri mukaan lukien. Näyttämön rajat maalattiin lattiaan, ja muilta osin harjoiteltiin ilman lavasteita mielikuvituksen varassa. Ohjaukset pystyttiin siten tekemään niihin metreihin, mitä Metropolitanin lava oli.” 

Viimeisissä kiusauksissa Paavo Ruotsalaisen roolia kantaesityksessäkin laulanut Martti Talvela joutui sairauden vuoksi perumaan osallistumisensa New Yorkin vierailulle, ja tilalle tuli Jaakko Ryhänen. Ensimmäisen kerran Ritva ja Ryhänen lauloivat samassa produktiossa vuonna 1969, kun Tampereen tuomiokirkossa esitettiin Händelin Messias. Ritva lauloi tuolloin teoksessa sopraanosolistina ja parikymppinen Ryhänen Tampereen Tuomiokirkon Kuoron bassoriveissä. Ensimmäinen yhteinen oopperaproduktio, jossa molemmat lauloivat solisteina, oli Tampereella vuonna 1975 Ahti Sonnisen ooppera Havruuva. Ritva oli kiinnitetty produktioon vierailijana ja Ryhänen lauloi teoksessa pienen roolin. Sen jälkeen parivaljakko lauloi yhdessä Viimeiset kiusaukset Suomen Kansallisoopperassa vuonna 1977 Ryhäsen laulaessa tuolloin kolmannen miehen roolin. Olavinlinnan lavalla kaksikko oli pari vuotta myöhemmin Verdin oopperassa Don Carlos, jossa Ryhänen lauloi munkin roolin ja Ritva Elisabetin roolin. Vielä ennen Metropolitania yhteinen produktio toteutui Suomen Kansallisoopperassa vuonna 1980, kun Ritva oli Lady Macbeth ja Ryhänen Banquo Verdin oopperassa Macbeth. 

Kaksikko oli siis jo tottunut työskentelemään yhdessä, ja mahdollisuus laulaa Metropolitanin lavalla suomalaista oopperaa oli molemmille yksi uran kohokohdista. ”Emme ole pelkästään kollegoita, vaan meille on muodostunut syvä ystävyys. Nythän vietämme syntymäpäiviäkin yhdessä. Olin vuonna 2012 suuressa sydänleikkauksessa 18. päivä lokakuuta, joka on Ritvan syntymäpäivä. Minun piti olla tuolloin Ritvan 80-vuotisjuhlakonsertissa laulamassa, ja sanoin Ritvalle, etten pääsekään konserttiin. Jatkoin, että syy on kuitenkin niin hyvä, että jos jään henkiin, aletaan viettää yhteisiä syntymäpäiviä. Kun heräsin leikkauksesta, lauloin ensin itselleni Happy Birthday to me, panin kynttilän palamaan, ja sen jälkeen soitin Ritvalle syntymäpäiväonnittelut,” Ryhänen nauraa. 

Ulkomaanreissut ovat läpi uran olleet Ritvalle jänniä ja antoisia. Oopperamaailman mekassa vierailu ei tehnyt tässä poikkeusta. ”Tietysti jännitti se, miten meihin ja teokseen suhtaudutaan – niin kuin kaikilla muillakin vierailuilla. Metropolitan sinänsä ei luonut lisästressiä. Olen aina tykännyt laulaa ulkomailla ja isoissa tiloissa. Jokainen esitys on joka tapauksessa aina jännittävä, onpa se missä tahansa.” Ison roolin laulamisessa vastuu on valtava ja tärkeintä on pysyä terveenä. New Yorkiin Ritva ei reissun aikana tutustunut. ”Ei siellä mitenkään voinut kierrellä kaupungilla, katsella nähtävyyksiä ja menettää energiaansa mihinkään muuhun. Olin täysin keskittynyt työhön.” Kupiaisenkin päällimmäinen muisto on, että vierailu oli työntäyteinen ja raskas. ”Muuta ei oikeastaan ole jäänyt mieleen kuin, että se suurin piirtein viikko, mikä siellä oltiin, meni minulla aika lailla nukkumatta.”

Rooli Metropolitanin lavalla oli Ritvalle unelmien täyttymys, vaikka se tapahtuikin vierailevan produktion puitteissa, eikä kiinnitettynä talon omaan produktioon. Ritva ei osannut ottaa paineita suuresta lavasta tai maineikkaasta talosta. ”Kyllä se oli unelmien täyttymys! Kun minulla ei ollut agenttia, en olisi päässyt sinne muuten laulamaan. Olen kokemuksesta iloinen ja onnellinen. Ei sitä varmaan silloin osannut edes ihan loppuun asti ajatella – keskittyi vaan täysin omaan tekemiseen.”

Viimeiset kiusaukset sai aikaan valtaisan aplodien vyöryn Metropolitanissa. ”En ollut koskaan aikaisemmin missään oopperatalossa kokenut sellaisia aplodeja, mitkä Viimeisten kiusausten viimeisen sävelen tauottua Metropolitanissa alkoivat. Olin kulisseissa seuraamassa esitystä ja aplodien myrskyn räjähtäessä kysyin paikalla olleelta sikäläiseltä näyttämöpäälliköltä pauhinan yli, että ’How did you like it?’ Hän otti minua olkapäistä kiinni, katsoi silmiin ja sanoi ’Keijo, believe me! You are real artists!’ Se jäi minulle mieleen,” Kupiainen kuvailee. Vierailun myötä teos sai näkyvyyttä ja nostetta kotimaassakin. Kupiainen iloitsee, että taso saatiin mitattua kansainvälisesti. ”Se oli kaikille juhlahetki, ja hype oli todella kova. Sellaista saa kokea harvoin!”

Aamulehti 28.4.1983

”Siinä ei yksi eikä kaksikaan kumarrusta riittänyt, kun newyorkilaisyleisö taputti käsiään ja huusi bravoota suomalaisen oopperan maihinnousulle Metropolitaniin.”

Elämän vaikein päätös

29-vuotiaan Ritvan elämä mullistui Lahdessa vuonna 1961, kun hän huomasi olevansa raskaana. Lapsen isä ei ollut Ritvan elämässä läsnä, vaikka raskaudesta tiesikin. Siitäkin huolimatta Ritvalle oli selvää, että hän halusi pitää lapsen. Yksinhuoltajuus ei ollut 60-luvulla läheskään yhtä tavallista kuin nykypäivänä, eikä naimattomana naisena yksin lapsen kasvattaminen ollut tuohon aikaan aivan mutkatonta. Onneksi Ritvan vanhemmat suhtautuivat asiaan positiivisesti ja olivat vahvasti tukena. Tytär sai lempinimekseen ”Pipa”, eikä häntä ole kastenimellä kutsuttu koskaan. Oman lapsen syntymä merkitsi Ritvalle henkisesti paljon – Ritva epäröi olisiko hänestä edes tullut laulajatarta ilman tyttären syntymää. ”Pipan olemassaolo laittoi yrittämään enemmän.” 

Ritva ja 1-vuotias Pipa

Ritva myöntää olleensa melko naiivi vielä tuossakin iässä. Ujon luonteensa vuoksi Ritva oli elänyt murrosiän ja teinivuodet hyvin seesteisesti ja seurustelukuviotkin alkoivat suhteellisen myöhään. Olihan ensisuudelmakin toteutunut vasta 23-vuotiaana. Niinpä tilanne ei ollut helppo, etenkään kun lapsen isä ei halunnut olla osa kaksikon elämää. 

Oli tullut aika muuttaa Lahdesta takaisin Helsinkiin. Ritva sai voimistelunopettajan paikan tyttölukiossa ja jatkoi lauluopintojaan silloisen Helsingin Kansankonservatorion oopperaluokalla. Työ voimistelunopettajana, lauluopinnot, esiintymiset eri paikkakunnilla ja niukka rahatilanne ajoivat Ritvan vaikean ratkaisun eteen – yksin hän ei lapsen kanssa selviäisi. Oopperaproduktioita oli ympäri Suomea ja pientä lasta oli mahdotonta ottaa reissuille mukaan. Ritvan isoveljen Riston perheessä Riihimäellä oli kolme poikaa, nuorin vasta vuoden vanha, ja Riston vaimo oli kotiäiti. Ritva halusi antaa myös omalle tyttärelleen perhenuoruuden, jota hän ei yksinhuoltajana pystynyt tarjoamaan. Niinpä Riston ja hänen vaimonsa Maijan kanssa tehtiin sopimus, että Pipa asui viikot Riihimäellä ja viikonloput sekä lomat Ritvan kanssa Helsingissä. Erossa olo oli niin äidille kuin tyttärelle raastavaa. Huono omatunto poissaolosta oli jatkuvasti läsnä. Ritva pohtii tilanteen olevan varmaan sama kaikilla esiintyvillä taiteilijoilla – lapset eivät saa huomiota osakseen niin kuin pitäisi. Pipalla ei ole selkeitä muistikuvia ajasta ennen kouluikää, mutta ikävä oli jatkuva. ”Äidin kanssa soiteltiin päivittäin ja usein puhelut olivat aika surullisia.” 

Ritva ja Pipa vuonna 1967

Pipa asui Riihimäellä kansakoulun loppuun asti, kunnes 11-vuotiaana oppikoulun aloittaessaan muutti asumaan täysipäiväisesti Ritvan luo Helsinkiin. Molemmat olivat odottaneet yhdessä asumista kauan, mutta tietysti muutos oli valtava. ”Vaikka muutto äidin luo oli kivaa, jäin kaipaamaan entistä. Ritva ei ollut mikään pullantuoksuinen äiti,” Pipa pohtii. Ritvan ura oli 70-luvun alkupuolella täydessä vauhdissa, kun rooleja oli Lahden Oopperassa, Tampereen Oopperassa, Savonlinnan Oopperajuhlilla ja Suomen Kansallisoopperassa. Äidin ollessa paljon poissa kotoa Pipa tottui kuluttamaan aikaansa kavereiden kanssa. Ritvan laaja sisarusparvi, enot ja tädit perheineen, olivat onneksi apuna, kun Pipalle tarvittiin hoitopaikkaa. Pipa viettikin hyvin paljon aikaa sukulaisten "helmoissa" serkkujen kanssa leikkien. Lomalla kului usein pitkiäkin aikoja sukulaisten kesämökeillä. 

Ritva johdatteli tytärtään musiikkiharrastuksen pariin, mutta Pipalle ei syttynyt suurta paloa soittamiseen. Pipan ollessa 8-vuotias Ritva keksi laittaa tyttärensä musiikkiopistoon soittamaan viulua. Pipa ei tiedä, mistä äitinsä sai ajatuksen viuluopintoihin. ”Ehkä se oli äitistä vaan hauska juttu. Kaksi vuotta opiskelin, muttei siitä tullut mitään. Ei Riihimäellä voinut harjoitella, eikä mulla ollut kiinnostusta siihen.” Viuluopintojen jälkeen Pipa otti pianotunteja Ritvan tuttavalta ja myöhemmin huilutunteja Raija Lampilalta, mutta nämäkään musiikkiharrastukset eivät ottaneet tuulta alleen. Vuosien kuluttua Pipa kävi muutaman kerran laulutunneilla äitinsä tutulla Mirja Klemillä. Pipa piti opettajasta kovasti, mutta laulunopiskelu ei tuntunut omalta jutulta – intoa ja paloa ei ollut. Sen sijaan musiikin kuunteleminen ja karaoke tuottavat iloa. Usein kuunnellessaan radiota Pipa laulaa mukana, erityisesti vanhat iskelmät ja schlagerit ovat mieluisia. Äitinsä pitämillä laulutunneilla Pipa on joskus ollut kuunteluoppilaana, muttei itse ole opiskellut Ritvan johdolla. 

Pipa ja Ritva vuonna 1968

Pipa oppi lapsena olosuhteiden pakosta selviytymään oma-aloitteisesti monista asioista, joita ei välttämättä vielä siinä iässä olisi halunnut tehdä itsekseen. Viulutunneille piti matkustaa omin päin bussilla, ja joskus lääkäriinkin täytyi mennä yksin, kun äiti ei ollut paikalla. Kaikki tämä on kasvattanut Pipan hyvin itsenäiseksi.

Isäänsä Pipa ei ole koskaan tavannut, ainoastaan nähnyt yhdestä valokuvasta. Isä tiesi tyttärensä olemassaolosta, mutta ei koskaan osallistunut elatukseen millään tavalla. Kun isällä ei ole ollut kiinnostusta tutustua tyttäreensä, niin myöskään Pipa ei ole halunnut häntä tavata.

Pipan mielestä parasta siinä, että äiti on oopperalaulajatar, on ollut mahdollisuus kurkistaa kulissien taakse ja raottaa verhoa salaiseen maailmaan, johon suurin osa ei pääse osalliseksi. ”Ensin äiti aloitti harjoittelun kotona pianon kanssa, tätä seurasivat musiikkiharjoitukset ja lopulta lavalla laulettiin roolivaatteissa ja lavasteissa.” Kaikkea tätä seuratessa Pipalle on syttynyt suuri rakkaus musiikkiin.

Ritva on ollut pitkän uransa aikana onnekas julkisuuden suhteen. Perhe on saanut elää rauhassa, eikä laulajatarta ole riepoteltu mediassa. Ritvasta ollaan oltu kiinnostuneita vain laulamismielessä, eikä Ritva myöskään ole tyrkyttänyt itseään lehtien palstoille. Kun Pipa miettii, minkälaisilla sanoilla kuvailisi äitiään, tulee ensimmäisenä mieleen vaatimaton. ”Ehkä vähän liiankin vaatimaton.”

Tyttären antaminen veljen perheeseen on ollut Ritvan elämän vaikein päätös. Huono omatunto on painanut mieltä läpi vuosien. Suru häivähtää yhä Ritvan kasvoilla, kun asian ottaa esiin. Katse painuu alas ja hiljaisuus laskeutuu hetkeksi. Aina niin aurinkoinen ja positiivinen oopperalaulajatar vaikenee. Asiasta ei ole helppo puhua. ”Onneksi ollaan kaikesta huolimatta Pipan kanssa hyvissä väleissä.” 

Pipa on työstänyt asiaa mielessään vuosien saatossa. ”Ei lapsena ja nuorena tällaista asiaa käsittele, silloin vaan menee kavereiden kanssa ja elämä vie mukanaan. Sitten vasta, kun sain oman lapsen, asia nousi mielessäni taas esiin. Olen ollut katkera, mutta yrittänyt ymmärtää, että minun parastanihan äiti vain halusi,” Pipa toteaa. ”Ritva on ollut sellainen äiti, kun on voinut olla.”