Elämässä ei tarvitse olla ylellisyyttä

Kenties vahvuus niin oopperalavalla kuin henkilökohtaisessa elämässä kumpuaa Ritvan kohdalla ainakin osittain niistä vaatimattomista oloista, joista hän on lähtöisin. Karjalasta kahdelle evakkoretkelle lähtö ja sota-ajan puutteen keskellä eläminen opettivat, että elämässä ei tarvitse olla ylellisyyttä.

Ensimmäisen kerran Auvisen perheelle tuli lähtö evakkoon Ilomäen kylästä Talvisodan päättymisen jälkeen vuonna 1940, jolloin Ritva oli 8-vuotias. Perheellä oli kolme päivää aikaa lähteä, mikä oli huomattavasti enemmän kuin monissa rajaseutupitäjissä, joissa lähtö tuli joskus vain tunnin varoitusajalla. Uusi valtakunnan raja oli noin seitsemän kilometrin päässä Uukuniemellä. 

Evakkoon lähtöä edeltäneen kolmen päivän aikana Juho-isä vei hevosreellä pianon ja perheen tavaroita Kummun koululle, jossa hänen serkkunsa oli opettajana. Ritva muistaa, että kodin lattialle jäi isoja pinoja papereita ja kirjoja. Kaapit olivat täynnä koulutarvikkeita, vihkoja ja kyniä, joita ei voitu ottaa mukaan. Ennen lähtöä isoveli Reijo oli löytänyt kaapista pikkupommeja ja halusi kokeilla pamahtavatko ne. Niin hän sitten heitteli niitä kuumalle hellalle ja tietenkin ne alkoivat räjähdellä. Isosisko Raakel juoksi hellan äärelle ja pyyhkäisi pommit pois liedeltä. Onneksi Reijolle ei käynyt pahemmin, naama vain oli ihan nokinen ja lapset nauroivat. Lähtiessään Raakel-sisko otti akulla toimivan radion ja heitti sen rappusilta puutarhaan. Perässä lensi keittiöstä astioita. Raimo sujautti pari kynää mukaansa ja kirjoitti lapun: ”Arvoisat Suomen sotilaat. Ottakaa nämä tai jättäkää nämä, mutta älkää antako ryssille”.

Talvella 1940 oli 35­–40 asteen pakkaset, ja Auviset lähtivät kulkemaan hyytävään säähän karjansa kanssa. Talven aikana oli syntynyt kaksi vasikkaa. Pienempää ei ollut mahdollista ottaa mukaan, joten isä tappoi sen. Isompi olisi otettu mukaan, mutta se ei kerta kaikkiaan suostunut lähtemään. Sekin piti tappaa ja vasikat jäivät makaamaan navettaan. Lehmät lähtivät mukaan ja perheen Tähti-tamma veti kahta rekeä – edellä oli iso ajoreki, johon mahtui useampi matkustaja taakse ja kuskin pukille kaksi. Sen perään oli sidottu työreki, jossa oli vähäiset eväät sekä muuta välttämätöntä tavaraa. Lähtö oli perheelle raskas, kun taakse jäi rakkaaksi käynyt koulu ja oma tila. Pieni Ritva-tyttö ei ymmärtänyt vielä silloin surra, kunhan kulki muun perheen mukana.

Helmi-äiti ja Juho-isä

Matkan edetessä Auviset tapasivat kuokkaniemeläisen perheen, joka oli menossa Kesälahdelle. Auviset antoivat lehmänsä heille ajettavaksi tuhatpäiseen yhteiseen karjaan, jota teurastettiin ja myytiin muualle Suomeen. Perheen lampaat kulkivat Auvisten mukana Kummun kylään asti. Ritvan veljellä Reijo-Matilla oli lemmikkilammas, joka juoksi perässä kuin koira. Tämä lammas oli tarkoitus säästää, vaikka se sinänsä olikin ihan mahdoton ajatus. Paikalle kutsuttiin teurastaja, kun lampaat olivat navetassa. Reijo-Matti osoitti teurastajalle lammasta tarkoittaen, että se säästetään. Nopeaotteinen teurastaja nappasi lampaan ja kortteerin emäntä keitti siitä lammaskaalin. Reijo-Matti ei tuona iltana syönyt.

Perheen ensimmäinen evakkoretki kesti yli kaksi vuotta, kunnes paluu Kuokkaniemen kylään koitti toukokuun lopulla vuonna 1942. Vaikeissa oloissa lasten koulunkäynti jatkui, mutta Ritva oli niin pieni ja laiha, että häntä ei laitettu neljänneltä luokalta kouluun, vaan vasta viidenneltä luokalta. Ritva ehti pyrkiä Sortavalassa oppikouluunkin, mutta pian koulunkäynti jälleen keskeytyi, kun jatkosota päättyi syyskuussa 1944 ja evakkoon piti lähteä toisen kerran. Asuntotilanne oli vaikea, mutta lopulta perhe pääsi Laukaaseen Leppäveden kylään apteekkari Mansneruksen huvilalle.

Perhepotretti 1950-luvulta

Vuoden 1944 syyslukukauden Auvisen perheen isä Juho oli Leppäveden koululla opettajana, mutta vuoden 1945 alussa hänet määrättiin Ylöjärven kunnan Vahannan koululle. Ylöjärvellä Juho vietti koko kevään yksinään perheen jäädessä Leppävedelle lasten koulukäynnin takia – Ylöjärvellä ei nimittäin ollut oppikoulua. Äiti joutui huolehtimaan perheestä yksin, kun lapset kävivät Jyväskylässä oppikoulua. Ritva oli tällöin oppikoulun ensimmäisellä luokalla ja perhe eli raskaita aikoja. Loppujen lopuksi Ritvakin kävi ensimmäistä luokkaa vain kevätlukukauden, koska tyttölyseota käytettiin sotilassairaalana. Raskas odotus päättyi kesällä 1945, kun perhe pääsi vihdoin isän luo Ylöjärvelle. Äiti Helmi oli iloinen selviydyttyään vaikeimmista ajoista ja saadessaan perheen jälleen yhteen. Juho puolestaan nautti puutarhan hoidosta ja kalastuksesta. Marjoista ja hedelmistä saatavien vitamiinien popsiminen tuntui koko perheestä ylelliseltä puutteen ja kurjuuden jälkeen.

Sankarivainajilta ja suurimmilta suruilta perheessä onneksi säästyttiin, sillä kukaan Auvisen perheen miehistä ei joutunut rintamalle. Isä vältti yli 50-vuotiaana sodan ikänsä vuoksi, ja vanhin veli Reino ei joutunut rintamalle, koska oli töissä rautateillä tärkeässä asemassa. Risto-veli sai komennuksen lähelle Sortavalaa Huuhanmäkeen, jossa koulutettiin nuorista asevelvollisista sotilaita käynnissä olevaan sotaan, mutta sota ehti loppua, eikä Ristokaan joutunut taisteluihin.

Tunnollinen laiskuri

Vaikka Ritva itseään laiskaksi kuvaileekin, on hän lavalla tunnettu varmuudestaan. Roolien opiskelu alkaa ensin yksin, jonka jälkeen teosta työstetään korrepetiittorin kanssa, ja lopulta vuorossa ovat ohjausharjoitukset lavalla. Oopperoiden ulkoa opettelua tukevat lavatekeminen ja toistot – roolit painuvat mieleen paikkojen ja asemoinnin mukaan. ”Oopperat muistan hyvin, enkä tarvinnut kuiskaajaa yleensä ollenkaan. Liedien kanssa olen saanut tehdä paljon enemmän töitä.”

Marzelline vuonna 1967 Beethovenin oopperassa Fidelio

Maakuntaoopperoissa ei edes ollut kuiskaajia, joten niin omat kuin toistenkin roolit on täytynyt osata pilkulleen. Kapellimestari Kari Tikka muistaa Ritvan turhautuneen ja vihastuneen ilmeen, jos harjoituksessa musiikki tai teksti meni väärin. ”Ritvalla on kovat vaatimukset itselleen. Hän ei varmasti tehnyt samassa paikassa virhettä uudelleen.”

Oopperaroolien opettelu on kyllä Ritvalta luonnistunut, mutta nimien muistaminen on aina ollut vaikeaa. Ritvan kanssa vuosien ajan yhteistyötä tehnyt pianisti Collin Hansen tunnistaa saman piirteen itsestään. ”Tiedän vain yhden henkilön, jolla on vielä huonompi nimimuisti kuin minulla ja se on Ritva Auvinen! Naurattaa, kun puhumme ihmisestä, jota tapaamme miltei päivittäin ja silti kumpikaan ei muista nimeä.”

Agathe vuonna 1968 Weberin oopperassa Taika-ampuja

Kun Ritva harjoittaa roolia, hän antaa aikaa lopullisen tulkinnan muotoutumiselle, eikä koskaan opettele teosta itsekseen loppuun asti. Ritva ottaa huomioon korrepetiittorin näkemykset ja jättää vielä tilaa kapellimestarin toiveiden toteuttamiselle. ”Lopuksi lisään nämä siihen, mitä olen itse ajatellut. Joustavuus ja sosiaalisuus ovat erittäin tärkeitä ominaisuuksia taiteilijalle.” 

Kari Tikalle on jäänyt mieleen Ritvan rautainen laulukunto, mikä ilahduttaa kapellimestaria harjoittamisenkin näkökulmasta. Ritva ei markkeerannut harjoituksissa niin kuin monet laulajat tekevät. ”Toisinaan harjoituksissa Ritva käytti ääntä varovaisemmin, mutta hyvän tekniikan ansiosta ei jatkuvasti pelännyt äänensä puolesta. Ritva pystyi hoitamaan esiintymisen huonommassakin voinnissa.”

Maakuntaoopperoiden produktioissa Ritva muisti muidenkin roolien osuudet ja auttoi toisia laulajia tarvittaessa sisääntuloissa. Tenori Kalevi Koskinen muistaa, että kerran Carmenin duetossa jostain syystä, jota Koskinen ei vieläkään tiedä, Ritvalta jäi pari kolme tahtia laulamatta. Lavan takana Ritva kihisi ja kirosi itselleen mokomaa mokausta. Väliajan koittaessa kapellimestari Aarre Hemming tuli takahuoneeseen ja nauroi leveästi. ”Kerrankin! Että näinkin voi tapahtua, että Ritva putoaa!” 

Carmen vuonna 1972