Elämän vaikein päätös

29-vuotiaan Ritvan elämä mullistui Lahdessa vuonna 1961, kun hän huomasi olevansa raskaana. Lapsen isä ei ollut Ritvan elämässä läsnä, vaikka raskaudesta tiesikin. Siitäkin huolimatta Ritvalle oli selvää, että hän halusi pitää lapsen. Yksinhuoltajuus ei ollut 60-luvulla läheskään yhtä tavallista kuin nykypäivänä, eikä naimattomana naisena yksin lapsen kasvattaminen ollut tuohon aikaan aivan mutkatonta. Onneksi Ritvan vanhemmat suhtautuivat asiaan positiivisesti ja olivat vahvasti tukena. Tytär sai lempinimekseen ”Pipa”, eikä häntä ole kastenimellä kutsuttu koskaan. Oman lapsen syntymä merkitsi Ritvalle henkisesti paljon – Ritva epäröi olisiko hänestä edes tullut laulajatarta ilman tyttären syntymää. ”Pipan olemassaolo laittoi yrittämään enemmän.” 

Ritva ja 1-vuotias Pipa

Ritva myöntää olleensa melko naiivi vielä tuossakin iässä. Ujon luonteensa vuoksi Ritva oli elänyt murrosiän ja teinivuodet hyvin seesteisesti ja seurustelukuviotkin alkoivat suhteellisen myöhään. Olihan ensisuudelmakin toteutunut vasta 23-vuotiaana. Niinpä tilanne ei ollut helppo, etenkään kun lapsen isä ei halunnut olla osa kaksikon elämää. 

Oli tullut aika muuttaa Lahdesta takaisin Helsinkiin. Ritva sai voimistelunopettajan paikan tyttölukiossa ja jatkoi lauluopintojaan silloisen Helsingin Kansankonservatorion oopperaluokalla. Työ voimistelunopettajana, lauluopinnot, esiintymiset eri paikkakunnilla ja niukka rahatilanne ajoivat Ritvan vaikean ratkaisun eteen – yksin hän ei lapsen kanssa selviäisi. Oopperaproduktioita oli ympäri Suomea ja pientä lasta oli mahdotonta ottaa reissuille mukaan. Ritvan isoveljen Riston perheessä Riihimäellä oli kolme poikaa, nuorin vasta vuoden vanha, ja Riston vaimo oli kotiäiti. Ritva halusi antaa myös omalle tyttärelleen perhenuoruuden, jota hän ei yksinhuoltajana pystynyt tarjoamaan. Niinpä Riston ja hänen vaimonsa Maijan kanssa tehtiin sopimus, että Pipa asui viikot Riihimäellä ja viikonloput sekä lomat Ritvan kanssa Helsingissä. Erossa olo oli niin äidille kuin tyttärelle raastavaa. Huono omatunto poissaolosta oli jatkuvasti läsnä. Ritva pohtii tilanteen olevan varmaan sama kaikilla esiintyvillä taiteilijoilla – lapset eivät saa huomiota osakseen niin kuin pitäisi. Pipalla ei ole selkeitä muistikuvia ajasta ennen kouluikää, mutta ikävä oli jatkuva. ”Äidin kanssa soiteltiin päivittäin ja usein puhelut olivat aika surullisia.” 

Ritva ja Pipa vuonna 1967

Pipa asui Riihimäellä kansakoulun loppuun asti, kunnes 11-vuotiaana oppikoulun aloittaessaan muutti asumaan täysipäiväisesti Ritvan luo Helsinkiin. Molemmat olivat odottaneet yhdessä asumista kauan, mutta tietysti muutos oli valtava. ”Vaikka muutto äidin luo oli kivaa, jäin kaipaamaan entistä. Ritva ei ollut mikään pullantuoksuinen äiti,” Pipa pohtii. Ritvan ura oli 70-luvun alkupuolella täydessä vauhdissa, kun rooleja oli Lahden Oopperassa, Tampereen Oopperassa, Savonlinnan Oopperajuhlilla ja Suomen Kansallisoopperassa. Äidin ollessa paljon poissa kotoa Pipa tottui kuluttamaan aikaansa kavereiden kanssa. Ritvan laaja sisarusparvi, enot ja tädit perheineen, olivat onneksi apuna, kun Pipalle tarvittiin hoitopaikkaa. Pipa viettikin hyvin paljon aikaa sukulaisten "helmoissa" serkkujen kanssa leikkien. Lomalla kului usein pitkiäkin aikoja sukulaisten kesämökeillä. 

Ritva johdatteli tytärtään musiikkiharrastuksen pariin, mutta Pipalle ei syttynyt suurta paloa soittamiseen. Pipan ollessa 8-vuotias Ritva keksi laittaa tyttärensä musiikkiopistoon soittamaan viulua. Pipa ei tiedä, mistä äitinsä sai ajatuksen viuluopintoihin. ”Ehkä se oli äitistä vaan hauska juttu. Kaksi vuotta opiskelin, muttei siitä tullut mitään. Ei Riihimäellä voinut harjoitella, eikä mulla ollut kiinnostusta siihen.” Viuluopintojen jälkeen Pipa otti pianotunteja Ritvan tuttavalta ja myöhemmin huilutunteja Raija Lampilalta, mutta nämäkään musiikkiharrastukset eivät ottaneet tuulta alleen. Vuosien kuluttua Pipa kävi muutaman kerran laulutunneilla äitinsä tutulla Mirja Klemillä. Pipa piti opettajasta kovasti, mutta laulunopiskelu ei tuntunut omalta jutulta – intoa ja paloa ei ollut. Sen sijaan musiikin kuunteleminen ja karaoke tuottavat iloa. Usein kuunnellessaan radiota Pipa laulaa mukana, erityisesti vanhat iskelmät ja schlagerit ovat mieluisia. Äitinsä pitämillä laulutunneilla Pipa on joskus ollut kuunteluoppilaana, muttei itse ole opiskellut Ritvan johdolla. 

Pipa ja Ritva vuonna 1968

Pipa oppi lapsena olosuhteiden pakosta selviytymään oma-aloitteisesti monista asioista, joita ei välttämättä vielä siinä iässä olisi halunnut tehdä itsekseen. Viulutunneille piti matkustaa omin päin bussilla, ja joskus lääkäriinkin täytyi mennä yksin, kun äiti ei ollut paikalla. Kaikki tämä on kasvattanut Pipan hyvin itsenäiseksi.

Isäänsä Pipa ei ole koskaan tavannut, ainoastaan nähnyt yhdestä valokuvasta. Isä tiesi tyttärensä olemassaolosta, mutta ei koskaan osallistunut elatukseen millään tavalla. Kun isällä ei ole ollut kiinnostusta tutustua tyttäreensä, niin myöskään Pipa ei ole halunnut häntä tavata.

Pipan mielestä parasta siinä, että äiti on oopperalaulajatar, on ollut mahdollisuus kurkistaa kulissien taakse ja raottaa verhoa salaiseen maailmaan, johon suurin osa ei pääse osalliseksi. ”Ensin äiti aloitti harjoittelun kotona pianon kanssa, tätä seurasivat musiikkiharjoitukset ja lopulta lavalla laulettiin roolivaatteissa ja lavasteissa.” Kaikkea tätä seuratessa Pipalle on syttynyt suuri rakkaus musiikkiin.

Ritva on ollut pitkän uransa aikana onnekas julkisuuden suhteen. Perhe on saanut elää rauhassa, eikä laulajatarta ole riepoteltu mediassa. Ritvasta ollaan oltu kiinnostuneita vain laulamismielessä, eikä Ritva myöskään ole tyrkyttänyt itseään lehtien palstoille. Kun Pipa miettii, minkälaisilla sanoilla kuvailisi äitiään, tulee ensimmäisenä mieleen vaatimaton. ”Ehkä vähän liiankin vaatimaton.”

Tyttären antaminen veljen perheeseen on ollut Ritvan elämän vaikein päätös. Huono omatunto on painanut mieltä läpi vuosien. Suru häivähtää yhä Ritvan kasvoilla, kun asian ottaa esiin. Katse painuu alas ja hiljaisuus laskeutuu hetkeksi. Aina niin aurinkoinen ja positiivinen oopperalaulajatar vaikenee. Asiasta ei ole helppo puhua. ”Onneksi ollaan kaikesta huolimatta Pipan kanssa hyvissä väleissä.” 

Pipa on työstänyt asiaa mielessään vuosien saatossa. ”Ei lapsena ja nuorena tällaista asiaa käsittele, silloin vaan menee kavereiden kanssa ja elämä vie mukanaan. Sitten vasta, kun sain oman lapsen, asia nousi mielessäni taas esiin. Olen ollut katkera, mutta yrittänyt ymmärtää, että minun parastanihan äiti vain halusi,” Pipa toteaa. ”Ritva on ollut sellainen äiti, kun on voinut olla.”

Mainio vaihtokauppa

Vuonna 1980 Ritva lauloi vierailevana solistina Keski-Suomen Alueoopperassa Jyväskylässä Violettan rooli Verdin oopperassa La Traviata. Teoksessa mukana olleet laulajat toivoivat produktion aikana saavansa ainakin yhden laulutunnin Ritvalta – niin myös Sinikka Salo, josta tuli laulutuntien myötä Ritvan läheinen ystävä vuosikymmeniksi. 

”Hain Ritvan lentokentältä kotiin ja valistin, että pianoni on vanha ja huono, eikä pysy vireessä. Ritva tuumasi, ettei pianon kunto äänenmuodostusta ja harjoitusten tekemistä estä!” Niinpä Salo sai laulutunnin. Kun laulutuntien lomassa kävi ilmi, että Salo on puvustaja, naiset sopivat yhteistyöstä – Ritva antoi laulutunteja ja Salo suunnitteli ja valmisti Ritvalle esiintymispukuja. 

Iltalehti 3.7.1990

Ensimmäinen puku valmistui jo vuonna 1980 Linnan juhliin. Puvussa oli korkokuviotekniikalla käsin tehdyt koristelut ja kultakirjontaa. ”Ritva on helppo asiakas, kun hänellä on hyvä ryhti. Puvut näyttävät upeilta, kun ne osaa kantaa.”

Lauluohjelmiston tuntemuksesta oli Salolle suuri apu, sillä jokainen Ritvan puku suunniteltiin tiettyä konserttia tai tilaisuutta varten. Työnjako on ammattilaisten kesken ollut aina selkeä. ”Ritva on komentanut minua laulunopettajana ja minä olen sanonut ammatti-ihmisenä, mikä puvuissa toimii ja mikä ei. Ritva on hyvä piirtäjä ja myös piirtänyt itse malleja ideoiksi.” 

Ritva on luottanut Salon ammattitaitoon toisinaan jopa niin paljon, että puku ommeltiin valmiiksi asti Jyväskylässä ilmaan yhtään sovitusta. Kerran Ritva oli menossa esiintymään tilaisuuteen, joka tuli suorana lähetyksenä radiosta ja televisiosta. Edellisenä iltana Ritva soitti Salolle ja tiedusteli, tuleeko puku aamulla bussin kyydissä Helsinkiin. ”Ei Ritva ollut puvun perään juuri kysellyt, koska oli niin kiireinen oman konserttinsa kanssa.” Salo lupasi tuoda puvun autolla seuraavana päivänä. Iltapäivällä Salo oli perillä, puku sovitettiin, Ritva oli tyytyväinen ja lähti konserttiin. 

Sinikka Salo oli usein Ritvan luona yötä käydessään Helsingissä laulutunneilla ja pukuasioilla. Salo teki ruoan ja Ritva tiskasi. ”Ritvan Pipa-tytär nauroi joskus, että taas saa kunnon ruokaa, kun Salo on kylässä.” Salo kertoo myös Ritvan kyvystä heittäytyä hullutteluun. ”Kerran ollessani yötä Munkkiniemessä oli ihan älytön hetki. Illalla, kun laitettiin Ritvan kanssa petivaatteita ja pussilakanoita niin keksittiin kokeilla, minkälaista olisi hyppiä pussihyppelyä pussilakanoissa. Kello oli 11 illalla,” Salo muistelee huvittuneena. 

Teksti: Tuula Malin. Kuvat: Ritva Tuomi. 

Savonlinnassa Ritvan 70-vuotisjuhlakonsertissa Salo sai tehtäväkseen hankkia kaupasta sankoja valtavalle määrälle kukkia, jotka Ritva sai. Kun kukkia ei ollut juhlallisuuksien jälkeen mahdollista ottaa mukaan Helsinkiin, Ritva pyysi Saloa viemään ne vanhainkoteihin ja Savonlinnan Oopperajuhlien toimistoon. ”Harmi, ettei ollut kameraa mukana – olisi saanut tallennettua iloisia ja kiitollisia ilmeitä”, Salo kuvailee. ”Karjalaisuus ja evakkoon lähtö ovat vaikuttaneet Ritvaan. Hän ei tuijota omaa napaansa, vaan osaa ajatella muita. Ritva viihtyy ihmisten parissa ja huomioi toiset.” 

Ritva ja Sinikka Salo

Salo toteaa, että Ritvan johdolla laulunopiskelu on ollut tiukkaa ja vaativaa. Lempeys on kuitenkin aina läsnä Ritvan rennossa olemuksessa. Vuosikymmenien aikana ystävyys on syventynyt, ja yhdessä on puitu paljon asioita puolin ja toisin. ”Enpä olisi arvannut, että näin käy, kun Traviatassa tavattiin.”