tiistai 29. maaliskuuta 2016

Elämässä ei tarvitse olla ylellisyyttä

Kenties vahvuus niin oopperalavalla kuin henkilökohtaisessa elämässä kumpuaa Ritvan kohdalla ainakin osittain niistä vaatimattomista oloista, joista hän on lähtöisin. Karjalasta kahdelle evakkoretkelle lähtö ja sota-ajan puutteen keskellä eläminen opettivat, että elämässä ei tarvitse olla ylellisyyttä.

Ensimmäisen kerran Auvisen perheelle tuli lähtö evakkoon Ilomäen kylästä Talvisodan päättymisen jälkeen vuonna 1940, jolloin Ritva oli 8-vuotias. Perheellä oli kolme päivää aikaa lähteä, mikä oli huomattavasti enemmän kuin monissa rajaseutupitäjissä, joissa lähtö tuli joskus vain tunnin varoitusajalla. Uusi valtakunnan raja oli noin seitsemän kilometrin päässä Uukuniemellä. 


Evakkoon lähtöä edeltäneen kolmen päivän aikana Juho-isä vei hevosreellä pianon ja perheen tavaroita Kummun koululle, jossa hänen serkkunsa oli opettajana. Ritva muistaa, että kodin lattialle jäi isoja pinoja papereita ja kirjoja. Kaapit olivat täynnä koulutarvikkeita, vihkoja ja kyniä, joita ei voitu ottaa mukaan. Ennen lähtöä isoveli Reijo oli löytänyt kaapista pikkupommeja ja halusi kokeilla pamahtavatko ne. Niin hän sitten heitteli niitä kuumalle hellalle ja tietenkin ne alkoivat räjähdellä. Isosisko Raakel juoksi hellan äärelle ja pyyhkäisi pommit pois liedeltä. Onneksi Reijolle ei käynyt pahemmin, naama vain oli ihan nokinen ja lapset nauroivat. Lähtiessään Raakel-sisko otti akulla toimivan radion ja heitti sen rappusilta puutarhaan. Perässä lensi keittiöstä astioita. Raimo sujautti pari kynää mukaansa ja kirjoitti lapun: ”Arvoisat Suomen sotilaat. Ottakaa nämä tai jättäkää nämä, mutta älkää antako ryssille”.

Talvella 1940 oli 35­–40 asteen pakkaset, ja Auviset lähtivät kulkemaan hyytävään säähän karjansa kanssa. Talven aikana oli syntynyt kaksi vasikkaa. Pienempää ei ollut mahdollista ottaa mukaan, joten isä tappoi sen. Isompi olisi otettu mukaan, mutta se ei kerta kaikkiaan suostunut lähtemään. Sekin piti tappaa ja vasikat jäivät makaamaan navettaan. Lehmät lähtivät mukaan ja perheen Tähti-tamma veti kahta rekeä – edellä oli iso ajoreki, johon mahtui useampi matkustaja taakse ja kuskin pukille kaksi. Sen perään oli sidottu työreki, jossa oli vähäiset eväät sekä muuta välttämätöntä tavaraa. Lähtö oli perheelle raskas, kun taakse jäi rakkaaksi käynyt koulu ja oma tila. Pieni Ritva-tyttö ei ymmärtänyt vielä silloin surra, kunhan kulki muun perheen mukana.

Helmi-äiti ja Juho-isä
Matkan edetessä Auviset tapasivat kuokkaniemeläisen perheen, joka oli menossa Kesälahdelle. Auviset antoivat lehmänsä heille ajettavaksi tuhatpäiseen yhteiseen karjaan, jota teurastettiin ja myytiin muualle Suomeen. Perheen lampaat kulkivat Auvisten mukana Kummun kylään asti. Ritvan veljellä Reijo-Matilla oli lemmikkilammas, joka juoksi perässä kuin koira. Tämä lammas oli tarkoitus säästää, vaikka se sinänsä olikin ihan mahdoton ajatus. Paikalle kutsuttiin teurastaja, kun lampaat olivat navetassa. Reijo-Matti osoitti teurastajalle lammasta tarkoittaen, että se säästetään. Nopeaotteinen teurastaja nappasi lampaan ja kortteerin emäntä keitti siitä lammaskaalin. Reijo-Matti ei tuona iltana syönyt.

Perheen ensimmäinen evakkoretki kesti yli kaksi vuotta, kunnes paluu Kuokkaniemen kylään koitti toukokuun lopulla vuonna 1942. Vaikeissa oloissa lasten koulunkäynti jatkui, mutta Ritva oli niin pieni ja laiha, että häntä ei laitettu neljänneltä luokalta kouluun, vaan vasta viidenneltä luokalta. Ritva ehti pyrkiä Sortavalassa oppikouluunkin, mutta pian koulunkäynti jälleen keskeytyi, kun jatkosota päättyi syyskuussa 1944 ja evakkoon piti lähteä toisen kerran. Asuntotilanne oli vaikea, mutta lopulta perhe pääsi Laukaaseen Leppäveden kylään apteekkari Mansneruksen huvilalle.

Perhepotretti 1950-luvulta
Vuoden 1944 syyslukukauden Auvisen perheen isä Juho oli Leppäveden koululla opettajana, mutta vuoden 1945 alussa hänet määrättiin Ylöjärven kunnan Vahannan koululle. Ylöjärvellä Juho vietti koko kevään yksinään perheen jäädessä Leppävedelle lasten koulukäynnin takia – Ylöjärvellä ei nimittäin ollut oppikoulua. Äiti joutui huolehtimaan perheestä yksin, kun lapset kävivät Jyväskylässä oppikoulua. Ritva oli tällöin oppikoulun ensimmäisellä luokalla ja perhe eli raskaita aikoja. Loppujen lopuksi Ritvakin kävi ensimmäistä luokkaa vain kevätlukukauden, koska tyttölyseota käytettiin sotilassairaalana. Raskas odotus päättyi kesällä 1945, kun perhe pääsi vihdoin isän luo Ylöjärvelle. Äiti Helmi oli iloinen selviydyttyään vaikeimmista ajoista ja saadessaan perheen jälleen yhteen. Juho puolestaan nautti puutarhan hoidosta ja kalastuksesta. Marjoista ja hedelmistä saatavien vitamiinien popsiminen tuntui koko perheestä ylelliseltä puutteen ja kurjuuden jälkeen.

Sankarivainajilta ja suurimmilta suruilta perheessä onneksi säästyttiin, sillä kukaan Auvisen perheen miehistä ei joutunut rintamalle. Isä vältti yli 50-vuotiaana sodan ikänsä vuoksi, ja vanhin veli Reino ei joutunut rintamalle, koska oli töissä rautateillä tärkeässä asemassa. Risto-veli sai komennuksen lähelle Sortavalaa Huuhanmäkeen, jossa koulutettiin nuorista asevelvollisista sotilaita käynnissä olevaan sotaan, mutta sota ehti loppua, eikä Ristokaan joutunut taisteluihin.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Tunnollinen laiskuri

Vaikka Ritva itseään laiskaksi kuvaileekin, on hän lavalla tunnettu varmuudestaan. Roolien opiskelu alkaa ensin yksin, jonka jälkeen teosta työstetään korrepetiittorin kanssa, ja lopulta vuorossa ovat ohjausharjoitukset lavalla. Oopperoiden ulkoa opettelua tukevat lavatekeminen ja toistot – roolit painuvat mieleen paikkojen ja asemoinnin mukaan. ”Oopperat muistan hyvin, enkä tarvinnut kuiskaajaa yleensä ollenkaan. Liedien kanssa olen saanut tehdä paljon enemmän töitä.”


Marzelline vuonna 1967 Beethovenin oopperassa Fidelio

Maakuntaoopperoissa ei edes ollut kuiskaajia, joten niin omat kuin toistenkin roolit on täytynyt osata pilkulleen. Kapellimestari Kari Tikka muistaa Ritvan turhautuneen ja vihastuneen ilmeen, jos harjoituksessa musiikki tai teksti meni väärin. ”Ritvalla on kovat vaatimukset itselleen. Hän ei varmasti tehnyt samassa paikassa virhettä uudelleen.”

Oopperaroolien opettelu on kyllä Ritvalta luonnistunut, mutta nimien muistaminen on aina ollut vaikeaa. Ritvan kanssa vuosien ajan yhteistyötä tehnyt pianisti Collin Hansen tunnistaa saman piirteen itsestään. ”Tiedän vain yhden henkilön, jolla on vielä huonompi nimimuisti kuin minulla ja se on Ritva Auvinen! Naurattaa, kun puhumme ihmisestä, jota tapaamme miltei päivittäin ja silti kumpikaan ei muista nimeä.”

Agathe vuonna 1968 Weberin oopperassa Taika-ampuja

Kun Ritva harjoittaa roolia, hän antaa aikaa lopullisen tulkinnan muotoutumiselle, eikä koskaan opettele teosta itsekseen loppuun asti. Ritva ottaa huomioon korrepetiittorin näkemykset ja jättää vielä tilaa kapellimestarin toiveiden toteuttamiselle. ”Lopuksi lisään nämä siihen, mitä olen itse ajatellut. Joustavuus ja sosiaalisuus ovat erittäin tärkeitä ominaisuuksia taiteilijalle.” 

Kari Tikalle on jäänyt mieleen Ritvan rautainen laulukunto, mikä ilahduttaa kapellimestaria harjoittamisenkin näkökulmasta. Ritva ei markkeerannut harjoituksissa niin kuin monet laulajat tekevät. ”Toisinaan harjoituksissa Ritva käytti ääntä varovaisemmin, mutta hyvän tekniikan ansiosta ei jatkuvasti pelännyt äänensä puolesta. Ritva pystyi hoitamaan esiintymisen huonommassakin voinnissa.”

Maakuntaoopperoiden produktioissa Ritva muisti muidenkin roolien osuudet ja auttoi toisia laulajia tarvittaessa sisääntuloissa. Tenori Kalevi Koskinen muistaa, että kerran Carmenin duetossa jostain syystä, jota Koskinen ei vieläkään tiedä, Ritvalta jäi pari kolme tahtia laulamatta. Lavan takana Ritva kihisi ja kirosi itselleen mokomaa mokausta. Väliajan koittaessa kapellimestari Aarre Hemming tuli takahuoneeseen ja nauroi leveästi. ”Kerrankin! Että näinkin voi tapahtua, että Ritva putoaa!” 

Carmen vuonna 1972


tiistai 15. maaliskuuta 2016

Päärooleja nälkäpalkalla

”Oppirahat on maksettu. Jouduin vuosien ajan tekemään uimahallityötä henkeni pitimiksi, kun edes isoista päärooleista ei maksettu kulukorvausten lisäksi mitään palkkaa.” 

Papageno Jussi Lehmusmäki ja Pamina Ritva Auvinen

Ritvan ensimmäinen iso oopperarooli oli Lahden oopperayhdistyksen produktiossa Taikahuilu, johon hänet pyydettiin Sibelius-Akatemian oopperastudion konsertin jälkeen toukokuussa 1965. Muutamaa vuotta aiemmin perustetun Lahden oopperayhdistyksen (nykyisin Lahden Ooppera ry) toimintaa olivat käynnistämässä Ritvaakin opettanut laulunlehtori Tauno Kaivola ja Viipurin musiikkiopiston rehtori Felix Krohn. Ensimmäisinä toimintavuosinaan oopperayhdistyksellä ei ollut rahaa, joten oopperoita tehtiin talkoohengessä vapaaehtoistyönä, eikä kenellekään maksettu palkkaa. Ritvalle raha ei ollut tärkeintä, vaan pääasia oli päästä tekemään rooleja. Pitkät harjoituspäivät venyivät iltamyöhään ja usein kotiin lähdettiin vasta puolenyön jälkeen. Tunnelma oli kuitenkin hyvä ja yhdessä tekeminen oli hauskaa. Kaikki mukanaolijat olivat innostuneita oppimaan lisää. Lahden Oopperassa lauloi 60-luvulla myös muun muassa Jorma Hynninen.

Taikahuilun harjoitusten ollessa käynnissä vuonna 1965 musiikkineuvos ja kapellimestari Einari Kropsu Jyväskylästä otti Ritvaan yhteyttä. Kropsu toimi Suomen Kansallisoopperassa kuoromestarina 1958–1960 ja oopperoihin ihastuneena halusi johtaa niitä Jyväskylässä. Konservatorion oopperaluokka oli valmistamassa Giovanni Battista Pergolesin koomista oopperaa La serva padrona, kun Serpinan roolia laulanut sopraano sairastui. Ensi-ilta lähestyi ja Jyväskylässä pohdittiin, kuka oppisi roolin kolmessa viikossa. Kropsu pyysi Matti Lehtisen suosituksesta Ritvaa mukaan produktioon. Ritva harjoitti roolin Sibelius-Akatemiassa opettavan pianisti Sirkka Penttilän kanssa. Ennen lauluopintojaan Ritvalla oli ollut tapana laulaa radion tai levyn mukana rytmit ja melodiat korvakuulolta, mutta Penttilä vaati nuottien tarkkaa lukemista. Tulkintaan pureuduttiin vasta, kun partituuri osattiin huolellisesti. Tämä oli tärkeä oppi Ritvalle.

Serpinan rooli oopperassa La serva padrona. 

Niin Ritva opetteli Serpinan roolin kolmessa viikossa ja matkusti bussilla kahden oopperaproduktion ja kodin välillä Lahdesta Jyväskylään ja Helsinkiin. Liikunnanopettajan töiden jälkeen Ritva istui tuntikausia bussissa ja lauloi illalla harjoitukset tai näytöksen. Maakuntaoopperat maksoivat parhaimmillaan päivärahat ja asumisen – toiset korvasivat vain matkakulut. 

Lauantaina 12. maaliskuuta 1966 oli W.A. Mozartin Taikahuilun loppuunmyyty ensi-ilta Lahden konservatorion salissa. Ajan tapaan ooppera esitettiin suomeksi. Musiikin johti Aarre Hemming, ohjauksesta vastasi Yrjö Kostermaa ja orkesterina soitti Lahden kaupunginorkesteri. Taminon roolin lauloi Kalevi Koskinen, jonka kanssa Ritva teki vuosina 1966–1979 Lahden Oopperassa seitsemän produktiota (Don Giovanni, La Traviata, Naamiohuvit, Pajazzo, Carmen, Juha ja Tosca). Ritva nautti Paminan roolista ja Hemmingin johdolla laulamisesta. 

Seppo Nummi kirjoitti Uusi Suomi -lehdessä 14. maaliskuuta 1966 Ritva Auvisen ooppera-lahjakkuuden olevan illan huomattava löytö. 
”Nyt oli kysymyksessä laulullisesti varsin pitkälle valmis ja näyttämöllisesti plastisen hallittu Pamina, joka kelpaisi hyvinkin vaateliaisiin ympäristöihin. Ritva Auvisen äänessä on volyymia, liikkuvuutta ja ilmaisullisia ulottuvuuksia kauniin uran edellytyksiksi. Myös osan tyylillinen hallinta osoitti sekin älyä että hyvää makua.” 

Seppo Heikinheimo puolestaan arvioi saman esityksen Helsingin Sanomissa 14. maaliskuuta 1966 seuraavasti: 
”Ensimmäisenä on mainittava silmiähivelevän sulavaliikkeinen Ritva Auvinen, joka myös apparitionsa puolesta sopi erinomaisesti Paminan puhtautta säteilevän hahmon realisoijaksi. Nti Auvisen tulevaisuus oopperan parissa tuntuu mitä lupaavimmalta: edellä mainittujen ominaisuuksien lisäksi hän omistaa ennen kaikkea kauniin, joskin väritykseltään jossain määrin tavanomaisen sopraanon, jota hän käyttelee teknisesti vaivattomasti ja musiikillisesti varmaotteisesti.”

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Ensikonsertilla ulos

Pamina (kuva: Lahden 
Oopperan historiikista)
Ritvan kolmannen opiskeluvuoden keväänä vuonna 1965 Sibelius-Akatemian oopperastudion näytteessä esitettiin neljäs näytös Verdin oopperasta Rigoletto. Ritva lauloi Gildan roolin, Herttuana oli Esko Jurvelin ja Rigolettona Raimo Keltanen. Oopperastudion johtajaksi oli Oiva Soinin jälkeen tullut professori Matti Lehtinen. Erkki Salmenhaaran arvion mukaan (Helsingin Sanomat 18.5.1965) Ritva Auvisen Gildassa oli asiaankuuluvaa eteerisyyttä. Oopperastudion näytettä oli kuuntelemassa edustaja Lahden Oopperasta ja Ritvaa pyydettiinkin esityksen jälkeen Paminan rooliin Lahden Oopperan Taikahuiluun tulevana keväänä. Ritva otti roolin vastaan ja harjoitukset alkoivat jo samana vuonna. 

Ritvan osallistuminen Sibelius-Akatemian oppitunneille oli voimistelu- ja uimaopettajan töiden ohella melko niukkaa. Ritva priorisoi laulutuntien lisäksi ooppera- ja liedstudiot ja onnistui aika lailla välttelemään muille tunneille ilmaantumista. Kyse oli sekä aikapulasta että mielenkiinnon puutteesta. ”Ei laulaja tarvitse kontrapunkteja ja muita, jos on ihana ääni, tulkitsee ja on musikaalinen luonnostaan”. Solfatunneista Ritva tykkäsi ja osallistui niihin innokkaasti, vaikka kokikin ne haasteellisiksi. Omaksi ihmetyksekseenkin hän onnistui pääsemään diktaattikokeista läpi. Musiikin historian tunneilla Ritva kävi toisinaan kuuntelemassa, mutta aika vähäiseksi osallistuminen jäi. 

Ritva Auvinen ja Mirjam Helin
Muut kuin lauluopinnot etenivät hitaasti, joten lopulta Sibelius-Akatemian rehtori kehotti Ritvaa luopumaan opiskelu-paikastaan. Ritva oli asiasta täysin samaa mieltä, koska ei ehtinyt muihin kuin lauluopintoihin juurikaan panostaa. Tämän seurauksena Ritva lauloi ensikonserttinsa, mutta lauludiplomi jäi suorittamatta muiden opintojen puuttumisen takia. Ritva kävi vielä monta vuotta Mirjam Helinin laulutunneilla, eikä Mirjam näistä tunneista suostunut ottamaan edes maksua, vaikka Ritva yritti rahaa tyrkyttää. 

Ritvan ensikonsertti oli Sibelius-Akatemian R-talon konserttisalissa perjantaina syyskuun 24. päivä vuonna 1965 pianisti Pentti Koskimiehen kanssa. Sali oli tupaten täynnä yleisöä – sana Ritvan osaamisesta oli jo kiirinyt. Paikalla oli myös lahtelaisia muun muassa Ritvan aiempi laulunopettaja Tauno Kaivola ja tenori Kalevi Koskinen.


Konsertin esittelytekstissä kerrotaan: 
”Ritva Auvinen on opiskellut Auvo Kohosen, Tauno Kaivolan ja Sibelius-Akatemiassa 1962–65 Mirjam Helinin johdolla, joka on myös valmistanut ensikonsertin ohjelman. Neiti Auvinen on osallistunut myös Oiva Soinin ja Matti Lehtisen oopperaluokan ja Savonlinnan musiikkipäivien opetukseen. Ensikonsertin ohjelma käsittää Mozartin, Verdin ja Puccinin aarioita, Schubertin ja R. Straussin lauluja sekä Bergmanin laulusarjan Rakastetulle.”


Helsingin Sanomissa oli Ritvan ensikonsertista Erkki Salmenhaaran arvio heti seuraavana päivänä (HS 25.9.1965): 
”Laulajatar Ritva Auvisen debyytti muodostui ilmeiseksi menestykseksi, jota ei vähiten kuvastanut runsaslukuisen yleisön innostunut suosio. Laulajattarella on poikkeuksellisen kiinnostava äänimateriaali, joka tuntuu viittaavan ennen muuta oopperaan päin. Parhaimmillaan hänen äänessään on metallista loistoa ja kiinteyttä, joka sai Puccinin ja Verdin aarioiden huippukohdat säteilemään suureen tyyliin. … Samaa ekspressiivistä voimaa sisältyi Bergmanin Rakastetulle-sarjan tulkintaan, joka tavoitti paikoitellen suorastaan ekstaattisia sävyjä.”

Suomen sosiaalidemokraatti -lehti julkaisi ensikonsertista arvion syyskuun 27. päivä kirjoittajana Jouko Kunnas. 
”Hän (Auvinen) vei meidät Straussin laulujenkin ääressä tyylikkääseen, elävään, hienopiirteiseen runonmaailmaan, niin että sellainenkin, joka ei sanottavammin viihdy mainitun musiikin parissa, tunsi olonsa kotoiseksi. Sitä paitsi, kun laulut tulkitaan niin tyylikkäästi, että skeptikkokin uskoo niiden kuuluvan säveltäjän edustavimpaan tuotantoon, esittäjä perii sievoisen pistemäärän.” 



”Miten kauan siitä jo on! Totta kai se on ollut ihanaa, että konsertti onnistui hyvin ja siellä oli kansaa. Ja sain vielä nuo valtavan hienot arvostelut. Onhan se ollut riemukasta,” Ritva muistelee uransa alkuaskelia.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Takaoven kautta Sibelius-Akatemiaan

”Olin aina kuin toisessa maailmassa, kun meitä ohjattiin. Se oli jännää!”
















Ritva aloitti lauluopintonsa Sibelius-Akatemiassa syyskuussa 1962, eikä polku oppilaitoksen opiskelijaksi ainakaan nykypäivän näkövinkkelistä ole ihan tavanomainen. Savonlinnan Musiikkipäivien ohjelmaan kuulunut oopperakurssi oli 60-luvulla kovassa huudossa opiskelijoiden keskuudessa. Puhuttiin, että näille kursseille kokoontuivat kaikki hyvät laulajat ja pianistit. Opettajina toimivat kamarilaulaja Peter Klein Wienin valtionoopperasta ja Savonlinnassa lied-kursseillakin jo aikaisempina vuosina opettanut Karl Hudez. Oopperakursseilla harjoitettiin solistitehtäviä sekä työstettiin kohtauksia ja näytöksiä eri oopperoista. Lopputulokset esitettiin kurssin päätteeksi järjestetyissä laulu- ja oopperailloissa konserttiversioina. 

Ritvaa kannustettiin hakemaan oopperakurssille vaikka kuunteluoppilaaksi. Ritva päätti hakea ja hänet hyväksyttiin – ei vain kuunteluoppilaaksi, vaan osallistumaan laulunopetukseen. Ensimmäisenä vuonna osallistuminen jännitti, koska Ritvan lauluopinnot olivat tuolloin vielä melko alussa. Ilmapiiri oli kurssilla kaikesta huolimatta mukava. Ammattilaisten ja ammattiopiskelijoiden keskuudessa oli kyllä kilpailuhenkisyyttäkin. Opetus oli saksankielellä. ”Klein ja Hudez olivat molemmat tosi mukavia. Eivät olleet liian ankaria, suhtautuivat oppilaisiin mukavasti – kannustavasti ja hyvin.” 
Peter Klein (kuva: Pentti Savolaisen kirjasta 
Balladi Olavinlinnan oopperajuhlista)

Savonlinnan Musiikkipäivien oopperakursseille osallistuivat 60-luvulla myös muun muassa Taru Valjakka, Aili Purtonen ja Esko Jurvelin. Kesän -62 oopperakurssilla pianisti Pentti Koskimies kysyi, miksei Ritva tulisi opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan ja lupautui ottamaan Ritvan lied-studioonsa. Sibelius-Akatemian pyrkimiset olivat kuitenkin olleet jo keväällä, joten Koskimies neuvoi Ritvaa menemään suoraan rehtori Taneli Kuusiston juttusille. Niin Ritva meni ja pääsi opiskelijaksi, vähän niin kuin takaoven kautta. Kuusisto suositteli opettajaksi Mirjam Heliniä. ”Ei tällaista kai enää nykypäivänä voisi tapahtua, mutta silloin ajat olivat vielä toisenlaiset.” 

Ritva olisi ollut tyytyväinen saadessaan osallistua ainoastaan Koskimiehen lied-studioon. Olihan hänellä jo yksi tutkinto takataskussa, ja päivät kuluivat pitkälti uima- ja voimistelunopettajan töissä. Opintoihin sisältyi kuitenkin paljon muutakin, muun muassa musiikin historiaa ja teoriaa, säveltapailua, pianonsoittoa ja oopperastudiota. Palavaa innostusta teoriaopintoihin tai muihin lukuaineisiin ei Ritvalla ollut – laulamiseen kyllä sitäkin suurempi. Lauluopettajakseen Ritva sai Kuusiston suositteleman Mirjam Helinin, ja oopperastudiossa opettajana oli baritoni ja yksinlaulun professori Oiva Soini. Lisäksi näytteleminen, lausuminen, liikunta ja italia kuuluivat opintokokonaisuuteen. Ritva nautti valtavasti ohjaajan kanssa työskentelystä, mikä lisäsi entisestään innostusta päästä esiintymään oopperalavoille. 

Matrikkeliote Ritvan opinnoista Sibelius-Akatemiassa

















Ensimmäisen opiskeluvuotensa keväänä Ritva lauloi Sibelius-Akatemian oopperastudion näytteessä Despinan roolin Mozartin oopperasta Così fan tutte. Näytteessä esitettiin pianosäestyksellisenä konserttiversiona oopperan ensimmäinen näytös ja konsertin johti Leif Segerstam. Seppo Heikinheimo kirjoitti konsertista vähemmän imartelevan arvion (Uusi Suomi 5.5.1963), jossa kuvailee sitä musiikkikauden pitkästyttävimmäksi tilaisuudeksi. Heikinheimo jatkaa, että kolkkoutta ja kylmyyttä oli Ritva Auvisen sinänsä loistokkaassa altossa (!), jolle Despinan osa kovin huonosti luontui. Heikinheimo jatkaa, että dramaattisissa tehtävissä Ritva voisi tietystä jännittyneisyydestä vapauduttuaan olla huomion arvoinen kyky. Ritva muistaa oopperanäytteen ja Despinan sopraanoroolin hyvin. ”Muistan, kuinka tein roolia ja tummensin ääntä, kun Despina laulaa notaariksi naamioituneena. Traditionaalisesti siinä kohtaa lauletaan muuttamalla ääntä nasaalimmaksi ja kimeämmäksi, ei matalammaksi. Siitä johtui tuo alttoon viittaus tuossa kritiikissä. En minä siihen aikaan sitä tiennyt, kun en ollut vielä oopperaa tehnyt, enkä tuntenut traditioita. Korrepetiittorikaan ei ratkaisuuni puuttunut. Jälkikäteen tietysti harmitti.” 

Kyseinen lehtiarvostelu on melkoisen poikkeuksellinen – tämän jälkeen Ritvasta nimittäin on lähes mahdotonta löytää kovinkaan kriittisiä kirjoituksia.