Joulumuistoja

Kun Ritvalta kysyy joulumuistoista, palaa laulajatar kauas lapsuuden tunnelmiin. Siihen aikaan elettiin vaatimatonta elämää. Ei ollut jääkaappeja, televisioita ja tabletteja, kun ei ollut edes sähköjä. Elo oli monella tapaa yksinkertaisempaa kuin nykypäivänä. ”Silloin joulu oli aidosti juhlaa – se erottui arjesta. Nykyisin elämä on joulua oikeastaan joka päivä, kun kaikkea on jatkuvasti tarjolla.” Ritva tunnustaakin, että kaupallistuminen on saanut hänet pienentämään joulun viettoa. Kuusi on pöydällä pidettävä koriste, ja perhepiirissä aikuisia lahjotaan vain pienin muistamisin. 

Kuvassa reen kyydissä ovat Ritva Auvinen ja hevosta ohjastava kartanon tytär Inkeri Aarnio. Kuva on otettu Launosissa, lähellä Riihimäkeä, kun Ritva oli oppikouluikäinen. Hevonen ja reki ovat Inkerin perheen, samoin kuin taustalla näkyvä kartanon navetta. 

Ritvalle on jäänyt lämpimät muistot lapsuuden jouluista. Silloin matkattiin reellä ja hevosilla isovanhempien luo. Muistikuvat ovat hämäriä, mutta silti rakkaita. Ukkiaan, Helmi-äidin isää, Ritva ei koskaan tavannut ja mumminkin hän muistaa vain vaivoin. ”Joulut olivat hirmu kivoja ja ovat tietenkin jääneet lapselle mieleen. Kokoonnuimme kaikki yhteen, lauloimme äänissä, ja äiti säesti pianolla. Joulupukkina oli isä nurinkäännetyssä takissa.” 

Juho-isä oli Ritvan syntymän aikoihin onnistunut hankkimaan perheeseen pianon. Yhdeksän lapsisen suurperheen Helmi-äidillä oli aikaa musisoimiseen kovin vähän, mutta soitin toi perheeseen iloa, etenkin jouluisin. Ritva hiippaili usein pianokamariin pimputtelemaan itse keksimiään melodioita. ”Lapsena lauloin mielelläni. Muistan paksun hengellisten laulujen kirjan, josta tapailin nuotteja. Selailin kirjaa läpi ja joulun aikaan soittelin kaikki löytämäni jouluaiheiset kappaleet. Ainakin laulu ’Terve, oi joulu, iltamme armain’ on jäänyt mieleeni.”

Perheenpää onnistui hankkimaan vaimolleen lahjaksi tuohon aikaan vaikeasti saatavilla olevia nuottejakin. Ritvan isoveljellä Raimolla on yhä tallessa pianonuotteja, Finlandia-vihkoja, tuolta ajalta. Kolmosvihkossa lukee ”Helmille jouluna -31” Juho-isän käsialalla. 

Kuvassa Ritva ja isoveli Raimo. Yhdessä musisoimisen perinne on jatkunut läpi vuosien. Raimo-veli soittaa pianoa ja laulaa duettoja Ritvan kanssa. Kuva on vuodelta 2004 Ritvan kotoa. 

Kotoisten joulutunnelmien lisäksi Ritvalle on jäänyt mieleen kyläkoulun ihanat joulujuhlat. Isä oli koulun pääopettaja, joten perheen kuopus pääsi mukaan katselemaan joulunäytelmiä ja -esityksiä jo ennen kuin oli itse oppilaskaan. Juhlan päätteeksi kaikille jaettiin pussukat, joissa oli pulla ja pipari. ”Elämä oli niin paljon köyhempää silloin. Eihän meidän lapsilaumaa olisi mitenkään elätetty, jos isä ei olisi ollut maanviljelijä sielultaan. Meillä oli kaneja, kanoja, lehmiä, lampaita, hevosia ja tietysti porsaita. Kaikki eläimet, mitä sen aikaisessa maatalossa oli.” Siihen aikaan opettajan palkkaan kuului muutaman hehtaarin viljelyalue, ja isä kävi myös metsällä. ”Muistan jänispaistit. Usein herätessäni oviaukossa roikkui jänis raajat ojollaan.” Kun Auvisen perheen lapset kasvoivat isommiksi, kaikki peltotyöt tehtiin omalla joukolla. Syksyisin käytiin koko perheen voimin marjametsällä. 

Kyllä lapset tuolloinkin odottivat jouluna lahjoja, vaikka rahaa ei ollut ja kauppoihin oli pitkä matka. Paketeista löytyi useimmiten käyttötavaraa: lapasia tai kenkiä. Lahjoja tehtiin paljon itse. Mitään erityistä lahjaa ei Ritvalle ole jäänyt mieleen, mutta isän järjestämät namuset olivat mieluisia. Samoin omenat, jotka oli säästetty omien puiden sadosta. 

Kuvassa Ritva Auvinen diplomaattiresidenssissä Marokossa. Ritvan aviomies Pentti Kolehmainen oli hyvä ystävä Suomen asiainhoitajan kanssa. Ritva lauloi parvekkeelta Sylvian joululaulun. 

Mitkä joululaulut kuuluvat Ritvan jouluun? ”Adamin joululaulu, Sylvian joululaulu ja Varpunen jouluaamuna ovat perinteisesti ne, jotka laulan aina joulun aikaan. On toki paljon muitakin, mutta näistä on muodostunut traditio. Näitä ihmiset myös haluavat vuosi toisensa jälkeen kuulla.”

Ritva viettää tänä vuonna joulua tyttärensä luona. Mukana on myös tyttärenpoika Pauli sekä Ritvan ja Pipa-tyttären yhteishuoltajuudesta nauttiva Rico-koira. Koirat ovat olleet lähellä Ritvan sydäntä aina, ja parhaimmillaan karvaiset perheenjäsenet ovat litkineet kermaa omalta posliinilautaselta katetun pöydän ääressä. Jouluvalmistelut eivät aiheuta stressiä. ”Jouluruokia en laita itse, kun vietämme joulua yhdessä tyttäreni kotona. Ystäville ja sukulaisille on mukava soittaa joulutervehdys, tykkään siitä enemmän kuin kortin lähettämisestä. Yksi joululahja on kyllä hankkimatta – koiralle! Jotain täytyy vielä keksiä”, Ritva nauraa. 

Ritva ja rakas Bona-koira, joka on jo siirtynyt autuaammille metsästysmaille

Mitä sitä 50-vuotias nainen miehellä tekee

Ritva tutustui ensimmäiseen aviomieheensä Henrik Wileniukseen eli Henkkaan 60-luvun loppupuolella, ja pari vihittiin toukokuussa 1972. Vastavihityt viettivät avioelämää vuokrakaksiossa Helsingin keskustan tuntumassa Caloniuksenkadulla. Pariskunnan kanssa asui myös Ritvan tytär Pipa, joka kävi Helsingissä oppikoulua. Tilat olivat kolmelle hengelle ahtaat, joten Ritvan veli auttoi perhettä saamaan suuremman asunnon Sortavala-säätiön kautta. Uudessa 75 neliön kodissa Munkkiniemen Kadetintiellä oli kolme huonetta ja keittiö, ja tilaa oli mukavasti koko perheelle. 

Ritva Auvinen ja Henrik Wilenius Linnan juhlissa (Seura-lehti, 14.12.1979)

Pari nähtiin vielä yhdessä Linnan juhlissa, vaikka avioliiton ylle oli jo alkanut kasautua tummia pilviä. Kolmen vuoden avoliiton ja seitsemän avioliittovuoden jälkeen ero tuli voimaan vuoden 1979 lopulla. Ero jätti Ritvaan jälkensä, vaikka hän tapaakin ensimmäistä miestään yhä silloin tällöin. ”Totta kai ero on aina hankala ja toipuminen vie aikansa.” Me Naiset -lehden artikkelissa (6.7.1980) Ritva puhuu erostaan ja kuvailee, että sellaiset asiat eivät mene ohi yli loikaten. Samalla laulajatar pohtii, että hänen työnsä on mennyt aina parhaiten silloin, kun elämä on ollut vaikeaa.

Jaana-lehti, 5.6.1980

Erottuaan Ritva oli joitain vuosia yksin, kunnes 1980-luvun alkupuolella tapasi toisen miehensä eversti, myöhemmin kenraalimajuri, Pentti Kolehmaisen USA:n suurlähetystön itsenäisyyspäiväjuhlissa. Ensimmäisestä kohtaamisesta ei vielä seurannut mitään, mutta kun pari tapasi uudestaan seuraavan vuoden heinäkuussa samaisissa juhlissa, alkoi tapahtua. Hauska yhteensattuma on, että he itse asiassa olivat aikanaan opiskelleet samassa koulurakennuksessa Riihimäellä. Ritva kävi tyttölyseota ja kaksi vuotta nuorempi Pentti lyseota yhteisessä koulurakennuksessa. Ennen Penttiin tutustumista Ritva oli joskus todennut hyvälle ystävälleen ja esiintymispukujensa ompelijalle Sinikka Salolle, että mitä sitä 50-vuotias nainen miehellä tekee. 

Heinäkuussa 1983 Ritva oli jälleen kutsuttu Kalastajatorpalle USA:n suurlähetystön itsenäisyyspäiväjuhliin, mutta osallistumisen kanssa oli pieni pulma. Juhlat olivat nimittäin kesken Kangasniemen kesäkurssin, jossa Ritva oli opettamassa. Päällekkäisyyksistä huolimatta aikataulutus saatiin järjesteltyä kuntoon, ja Sinikka Salo lähti Helsingin reissulle kuljettajaksi. Perjantai-iltapäivän ruuhkassa aikataulu alkoi olla tiukilla, ja kärsimättömän kyytiläisen (yleensä hyvin piilotettu) temperamentti alkoi nostaa päätään hänen pommittaessaan kuskiaan kysymyksillä. ”Etkö voi ajaa yhtään kovempaa? Eikö mistään voi ohittaa, kun tässä on turbokin?” Matkaa jatkettiin hetken aikaa, kunnes pelkääjän paikalta alkoi jälleen kuulua kommentointia, että auton rinnalla voisi tässä vauhdissa jo kävelläkin. Kuljettajana ollut Sinikka ei ollut lausahduksista moksiskaan, vaan totesi, että auto voidaan kyllä pysäyttää, ja Ritva voi halutessaan kävellä loppumatkan Helsinkiin. Ritva hiljeni ja matka jatkui.

Naiset suuntasivat ensin valitsemaan juhlapukua. Vauhdikkaasti Ritva otti kaapistaan esiin eri vaihtoehtoja ja sovitti niitä ylleen kysyen Sinikan mielipidettä. Vastauksista piittaamatta Ritva totesi ykskantaan, ettei asu ole hyvä, ja heitti vaatteen toisensa jälkeen nurkkaan. Näin jatkui, kunnes sopiva kostyymi lopulta löytyi, ja oopperalaulajatar pääsi juhlimaan.

Sinikalle oli tarkoitus pitää laulutunti juhlia seuraavana aamuna. Kuitenkin myöhään illalla Ritva soitti, että ”onkin menossa vähän muualle ja tulee sitten joskus”. Ilta venyi pitkäksi ja juhlija saapui kotiin vasta aamun sarastaessa. ”Meillä oli oikeastaan jo kiire lähteä Kangasniemelle, mutta kotiintulija ei ollut yhtään väsynyt. Hänen silmänsä loistivat kuin tähdet! Ritva oli korviaan myöten rakastunut ja onnensa kukkuloilla tavattuaan tulevan miehensä,” Sinikka muistelee.

Seura-lehti, 24.2.1984

Seura-lehti, 13.7.1984

Pitkäksi venyneen yhteisen juhlaillan jälkeen pari alkoi tapailla toisiaan. Iltoja vietettiin syömällä hyvissä ravintoloissa tai vierailemalla toisen luona. Ritva oli jo huokaillut, että ei enää viisikymppisenä mitään tapahdu, kunnes tapasi Pentin ja ihastui. ”Hän oli mukava seuramies ja hirveän komea!” Kihloihin pariskunta meni kyläillessään Jaakko Ryhäsen luona ja syyskuussa 1984 pari vihittiin Munkkiniemen kirkossa, lähellä heidän kotiaan.

Naimisiin syyskuussa 1984

Pentti oli usein vaimonsa mukana Joutsenon Taidekesän laulukursseilla ja esiintymismatkoilla, muun muassa Kanadassa. Yhteisen 19 vuoden aikana pari matkusteli muutenkin paljon yhdessä eri puolilla maailmaa, kävi kutsuilla, cocktailtilaisuuksissa ja erilaisissa juhlissa. Ritvasta oli mukavaa, että aviomiehen kautta tuli uusia tuttavuuksia myös musiikkipiirien ulkopuolelta.

Ritva Auvinen ja Pentti Kolehmainen

Pentti oli paitsi kenraalimajuri myös koulutukseltaan sähköinsinööri, ja radioamatööritoiminta oli hänelle mieluisa harrastus nuoresta pojasta eläkkeelle asti. Insinööriopintonsa Pentti teki työskennellessään pääesikunnassa, ja hän valmistui teknillisen korkeakoulun sähkötekniseltä osastolta diplomi-insinööriksi vuonna 1972. Syksyllä 2003 Pentti Kolehmainen menehtyi 69-vuotiaana. Pitkällinen sairaus väsytti viimeisten vuosien aikana Ritvankin – etenkin Pentin viimeinen vuosi sairaalassa oli Ritvalle äärimmäisen rankka.

Ritva halusi järjestää miehelleen sairauden loppuvaiheessakin vaihtelua ja organisoi Pentille kuljetuksen kotiin ambulanssikyydillä. Olohuoneeseen rakennettiin sänky, johon Pentti tuotiin. Ritva soitti flyygelillä miehensä rakastamaa marssimusiikkia ja lauloi.

Ritvan kanssa paljon yhteistyötä tehnyt pianisti ja ystävä Liisa Pimiä tietää laulajattaresta myös puolen, jota suuri yleisö ei näe. ”Moni ei tunne Ritvan melankolista puolta, sillä hän ei koskaan kanna huoliaan töihin. Pentin kuoleman jälkeen Ritva kertoi, miten kaunis Penan lähtö oli ollut Ritvan laulaessa hänelle kehtolaulua. Ritva kantoi surut sisällään,” Liisa luonnehtii.

Läheinen ystävä Laura Jurkka muistaa, kuinka Ritva suri ja uupui miehensä kuoleman jälkeen. Toipuminen vei joitain vuosia. ”Ritva ei herkästi näytä menettämisen tuskaa, vaan suree yksin. Olin huolissani, kuinka kauan ilottomuus kestää. Yhtenä keväänä Ritvan hiuksiin ilmestyi punaisia raitoja, ja elämänilo alkoi palautua. Iloitsin, kun kenraalitar piristyi ja muuttui jälleen täydeksi,” Laura kuvailee.

Ritva Auvinen ja Pentti Kolehmainen

Bravo, Suomen ooppera!

Vierailu Metropolitaniin on ollut yksi Ritvan uran ja suomalaisen oopperan huippuhetkiä! Palataanpa siis hetkeksi vielä noihin upeisiin tunnelmiin lehdistökatsauksen myötä!

(Lehtiartikkelia klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi ja tekstin luettavammaksi)

****

"Olemme ensimmäinen oopperaseurue, jonka MET kutsuu ja osaksi maksaakin esiintymään lavalleen. Takavuosien Scalat, Pariisit ja Berliinit ovat itse vuokranneet METin business-pohjalta. Ja tämä on ihan totta! ... Kyseessä on siis mitä suurimmissä määrin matka, jossa edustamme sanoisiko historiallisella tavalla Suomea."

(ote Kansallisoopperan pääjohtajan Juhani Raiskisen kirjoittamista saatesanoista matkaan lähtijöille)

Metropolitanin mittasuhteisiin valmistauduttiin harjoittelemalla tehdashallissa Pitäjänmäellä.

Lehtiartikkeli Ritvan arkistoista. Julkaisun nimeä ei ole tiedossa.

Vierailua ennen pohdittiin muun muassa hemmotellun newyorkilaisyleisön suhtautumista kaikkea muuta kuin prameileviin teoksiin sekä Jaakko Ryhäsen selviytymistä Martti Talvelan sijaan. 

Kuinka sitten lopulta kävi?

"Suuri voitto Metropolitanissa" (Iltalehti 27.4.1983)

"Suosionosoitukset 10 minuuttia" (Seura/Seija Sopanen)

"Suomalaisten säveltäjien uudet oopperateokset saavuttavat maailmanlaajuisen suosion, ennakoi newyorkilainen päivälehti Daily News."(Aamulehti 28.4.1983)

"Uskomaton, liikuttava, järkyttävä, suunnaton menestys! Se mitä hiljaa sydämissämme toivoimme, tapahtui! Viimeiset kiusaukset Metissä oli täydellinen menestys. Maailmankuulu viulisti Isaac Stern huudahti esityksen jälkeen: 'Tremendous success'." 

(Uusi Suomi 28.4.1983)

"Soprano Ritva Auvinen, as the hero's wife, was truly superb. She radiates beauty and spirituality, and her singing was tremendous."

(The Star-Ledger, 28.4.1983)

"Triumph is the word that American critics, one after another found themselves falling back on to describe the series of five performances by the Finnish National Opera" 

(Suomi Bridge, No.4 1983)

"It was a first-class ensemble company, self-contained (not a foreign member), which Tuesday presented the first of the two Finnish operas here. Joonas Kokkonen's The Last Temptations was a large success by any measure. The language, different as it is to us, was no barrier, not when sung this beautifully, and in an utterly convincing opera."

(San Francisco Chronicle, 30.4.1983)

Lehtiartikkeli Ritvan arkistoista. Julkaisun nimeä ei ole tiedossa.

"Publiken har tagit för vana att ge vårt operafolk stående ovationer och det är inte normal praxis här på Metropolitan utan undantag. Kritiken har också varit strålande och den är i allmänhet inte särskilt snäll i den här stan."

(HBL 30.4.1983)

Hufvudstadsbladet 30.4.1983

"Tunti nimikirjoituksiin" (Seura/Seija Sopanen)

Helsingin Sanomat 1.5.1983

"Kun Finnairin kone AY-112 New Yorkista laskeutuu maanantaina Helsinki-Vantaan lentoasemalle, astuu siitä 250 'maailmanvalloittajaa'. Niin mahtavat ovat Suomen Kansallisoopperan historiallisen Metropolitan vierailun tunnelmat."

(Helsingin Sanomat 1.5.1983)

Aamulehti 3.5.1983

"The Finnish week at the Met revealed not only two interesting operas 

but a powerful company."

(Voice 17.5.1983) 

Me Naiset

Unelmien täyttymys

Vuonna 1983 toteutui Ritvan kohdalla kenties jokaisen oopperalaulajan ja -laulajattaren haave – esiintyminen New Yorkin legendaarisen Metropolitan-oopperan lavalla. Suomen Kansallisooppera oli ensimmäinen ooppera, jonka Metropolitan kutsui esiintymään näyttämölleen. Vierailuohjelmistossa oli Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset -oopperan ohella Aulis Sallisen ooppera Punainen viiva sekä Sibeliuksen musiikista koostuva konsertti. 

Oopperalaulajat Jorma Hynninen, Taru Valjakka, Ritva Auvinen ja Jaakko Ryhänen

Aamulehti 23.4.1983, Matti Tuomisto

”Metropolitan-oopperan nimellä on ainakin Suomessa suorastaan mystinen, jumalainen kaiku. Kansallisoopperan vierailun jälkeen ehkä sitäkin enemmän. Voidaan kysyä, miksi juuri Kansallisooppera sai kunnian vierailla ensimmäisenä kutsuttuna ja maksettuna oopperaseurueena Met’issä, perusluonteeltaan konservatiivisessa oopperatalossa, ohi Milanon La Scalan, Länsi-Berliini Deutsche Operin tai Lontoon Covent Gardenin.”

Ritva ja Jaakko Ryhänen Viimeisissä kiusauksissa

Metropolitanin lava oli huomattavasti suurempi kuin Bulevardin oopperatalon tai niiden eurooppalaisten oopperatalojen lavat, joilla Viimeiset kiusaukset oli jo vieraillut. Myös katsomo oli aivan toista kokoluokkaa – Metropolitaniin mahtui yleisöä lähes 4 000 henkeä ja Helsingin silloiseen oopperataloon, Aleksanterin teatteriin, 550 katsojaa. Niinpä lavan mittasuhteisiin täytyi hakea tuntumaa tyhjässä teollisuushallissa. Suomen Kansallisoopperassa tuohon aikaan työskennellyt tuotantopäällikkö ja johtoryhmän jäsen Keijo Kupiainen oli järjestelemässä harjoitusolosuhteita vierailua varten. ”Pohdimme Viimeisten kiusausten ohjaajan Sakari Puurusen ja Punaisen viivan ohjaajan Kalle Holmbergin kanssa, että tarvitsemme simultaaninäyttämön. Onnistuin löytämään Pitäjänmäestä tyhjän teollisuushallin, joka oli betonista tehty kaikuisa pilariton tila. Halli siivottiin ja laitettiin harjoituskuntoon. Kaiut otettiin pois näyttämöverhojen ja samettien avulla. Siellä harjoitteli sitten koko vierailijajoukko – orkesteri mukaan lukien. Näyttämön rajat maalattiin lattiaan, ja muilta osin harjoiteltiin ilman lavasteita mielikuvituksen varassa. Ohjaukset pystyttiin siten tekemään niihin metreihin, mitä Metropolitanin lava oli.” 

Viimeisissä kiusauksissa Paavo Ruotsalaisen roolia kantaesityksessäkin laulanut Martti Talvela joutui sairauden vuoksi perumaan osallistumisensa New Yorkin vierailulle, ja tilalle tuli Jaakko Ryhänen. Ensimmäisen kerran Ritva ja Ryhänen lauloivat samassa produktiossa vuonna 1969, kun Tampereen tuomiokirkossa esitettiin Händelin Messias. Ritva lauloi tuolloin teoksessa sopraanosolistina ja parikymppinen Ryhänen Tampereen Tuomiokirkon Kuoron bassoriveissä. Ensimmäinen yhteinen oopperaproduktio, jossa molemmat lauloivat solisteina, oli Tampereella vuonna 1975 Ahti Sonnisen ooppera Havruuva. Ritva oli kiinnitetty produktioon vierailijana ja Ryhänen lauloi teoksessa pienen roolin. Sen jälkeen parivaljakko lauloi yhdessä Viimeiset kiusaukset Suomen Kansallisoopperassa vuonna 1977 Ryhäsen laulaessa tuolloin kolmannen miehen roolin. Olavinlinnan lavalla kaksikko oli pari vuotta myöhemmin Verdin oopperassa Don Carlos, jossa Ryhänen lauloi munkin roolin ja Ritva Elisabetin roolin. Vielä ennen Metropolitania yhteinen produktio toteutui Suomen Kansallisoopperassa vuonna 1980, kun Ritva oli Lady Macbeth ja Ryhänen Banquo Verdin oopperassa Macbeth. 

Kaksikko oli siis jo tottunut työskentelemään yhdessä, ja mahdollisuus laulaa Metropolitanin lavalla suomalaista oopperaa oli molemmille yksi uran kohokohdista. ”Emme ole pelkästään kollegoita, vaan meille on muodostunut syvä ystävyys. Nythän vietämme syntymäpäiviäkin yhdessä. Olin vuonna 2012 suuressa sydänleikkauksessa 18. päivä lokakuuta, joka on Ritvan syntymäpäivä. Minun piti olla tuolloin Ritvan 80-vuotisjuhlakonsertissa laulamassa, ja sanoin Ritvalle, etten pääsekään konserttiin. Jatkoin, että syy on kuitenkin niin hyvä, että jos jään henkiin, aletaan viettää yhteisiä syntymäpäiviä. Kun heräsin leikkauksesta, lauloin ensin itselleni Happy Birthday to me, panin kynttilän palamaan, ja sen jälkeen soitin Ritvalle syntymäpäiväonnittelut,” Ryhänen nauraa. 

Ulkomaanreissut ovat läpi uran olleet Ritvalle jänniä ja antoisia. Oopperamaailman mekassa vierailu ei tehnyt tässä poikkeusta. ”Tietysti jännitti se, miten meihin ja teokseen suhtaudutaan – niin kuin kaikilla muillakin vierailuilla. Metropolitan sinänsä ei luonut lisästressiä. Olen aina tykännyt laulaa ulkomailla ja isoissa tiloissa. Jokainen esitys on joka tapauksessa aina jännittävä, onpa se missä tahansa.” Ison roolin laulamisessa vastuu on valtava ja tärkeintä on pysyä terveenä. New Yorkiin Ritva ei reissun aikana tutustunut. ”Ei siellä mitenkään voinut kierrellä kaupungilla, katsella nähtävyyksiä ja menettää energiaansa mihinkään muuhun. Olin täysin keskittynyt työhön.” Kupiaisenkin päällimmäinen muisto on, että vierailu oli työntäyteinen ja raskas. ”Muuta ei oikeastaan ole jäänyt mieleen kuin, että se suurin piirtein viikko, mikä siellä oltiin, meni minulla aika lailla nukkumatta.”

Rooli Metropolitanin lavalla oli Ritvalle unelmien täyttymys, vaikka se tapahtuikin vierailevan produktion puitteissa, eikä kiinnitettynä talon omaan produktioon. Ritva ei osannut ottaa paineita suuresta lavasta tai maineikkaasta talosta. ”Kyllä se oli unelmien täyttymys! Kun minulla ei ollut agenttia, en olisi päässyt sinne muuten laulamaan. Olen kokemuksesta iloinen ja onnellinen. Ei sitä varmaan silloin osannut edes ihan loppuun asti ajatella – keskittyi vaan täysin omaan tekemiseen.”

Viimeiset kiusaukset sai aikaan valtaisan aplodien vyöryn Metropolitanissa. ”En ollut koskaan aikaisemmin missään oopperatalossa kokenut sellaisia aplodeja, mitkä Viimeisten kiusausten viimeisen sävelen tauottua Metropolitanissa alkoivat. Olin kulisseissa seuraamassa esitystä ja aplodien myrskyn räjähtäessä kysyin paikalla olleelta sikäläiseltä näyttämöpäälliköltä pauhinan yli, että ’How did you like it?’ Hän otti minua olkapäistä kiinni, katsoi silmiin ja sanoi ’Keijo, believe me! You are real artists!’ Se jäi minulle mieleen,” Kupiainen kuvailee. Vierailun myötä teos sai näkyvyyttä ja nostetta kotimaassakin. Kupiainen iloitsee, että taso saatiin mitattua kansainvälisesti. ”Se oli kaikille juhlahetki, ja hype oli todella kova. Sellaista saa kokea harvoin!”

Aamulehti 28.4.1983

”Siinä ei yksi eikä kaksikaan kumarrusta riittänyt, kun newyorkilaisyleisö taputti käsiään ja huusi bravoota suomalaisen oopperan maihinnousulle Metropolitaniin.”

Elämän vaikein päätös

29-vuotiaan Ritvan elämä mullistui Lahdessa vuonna 1961, kun hän huomasi olevansa raskaana. Lapsen isä ei ollut Ritvan elämässä läsnä, vaikka raskaudesta tiesikin. Siitäkin huolimatta Ritvalle oli selvää, että hän halusi pitää lapsen. Yksinhuoltajuus ei ollut 60-luvulla läheskään yhtä tavallista kuin nykypäivänä, eikä naimattomana naisena yksin lapsen kasvattaminen ollut tuohon aikaan aivan mutkatonta. Onneksi Ritvan vanhemmat suhtautuivat asiaan positiivisesti ja olivat vahvasti tukena. Tytär sai lempinimekseen ”Pipa”, eikä häntä ole kastenimellä kutsuttu koskaan. Oman lapsen syntymä merkitsi Ritvalle henkisesti paljon – Ritva epäröi olisiko hänestä edes tullut laulajatarta ilman tyttären syntymää. ”Pipan olemassaolo laittoi yrittämään enemmän.” 

Ritva ja 1-vuotias Pipa

Ritva myöntää olleensa melko naiivi vielä tuossakin iässä. Ujon luonteensa vuoksi Ritva oli elänyt murrosiän ja teinivuodet hyvin seesteisesti ja seurustelukuviotkin alkoivat suhteellisen myöhään. Olihan ensisuudelmakin toteutunut vasta 23-vuotiaana. Niinpä tilanne ei ollut helppo, etenkään kun lapsen isä ei halunnut olla osa kaksikon elämää. 

Oli tullut aika muuttaa Lahdesta takaisin Helsinkiin. Ritva sai voimistelunopettajan paikan tyttölukiossa ja jatkoi lauluopintojaan silloisen Helsingin Kansankonservatorion oopperaluokalla. Työ voimistelunopettajana, lauluopinnot, esiintymiset eri paikkakunnilla ja niukka rahatilanne ajoivat Ritvan vaikean ratkaisun eteen – yksin hän ei lapsen kanssa selviäisi. Oopperaproduktioita oli ympäri Suomea ja pientä lasta oli mahdotonta ottaa reissuille mukaan. Ritvan isoveljen Riston perheessä Riihimäellä oli kolme poikaa, nuorin vasta vuoden vanha, ja Riston vaimo oli kotiäiti. Ritva halusi antaa myös omalle tyttärelleen perhenuoruuden, jota hän ei yksinhuoltajana pystynyt tarjoamaan. Niinpä Riston ja hänen vaimonsa Maijan kanssa tehtiin sopimus, että Pipa asui viikot Riihimäellä ja viikonloput sekä lomat Ritvan kanssa Helsingissä. Erossa olo oli niin äidille kuin tyttärelle raastavaa. Huono omatunto poissaolosta oli jatkuvasti läsnä. Ritva pohtii tilanteen olevan varmaan sama kaikilla esiintyvillä taiteilijoilla – lapset eivät saa huomiota osakseen niin kuin pitäisi. Pipalla ei ole selkeitä muistikuvia ajasta ennen kouluikää, mutta ikävä oli jatkuva. ”Äidin kanssa soiteltiin päivittäin ja usein puhelut olivat aika surullisia.” 

Ritva ja Pipa vuonna 1967

Pipa asui Riihimäellä kansakoulun loppuun asti, kunnes 11-vuotiaana oppikoulun aloittaessaan muutti asumaan täysipäiväisesti Ritvan luo Helsinkiin. Molemmat olivat odottaneet yhdessä asumista kauan, mutta tietysti muutos oli valtava. ”Vaikka muutto äidin luo oli kivaa, jäin kaipaamaan entistä. Ritva ei ollut mikään pullantuoksuinen äiti,” Pipa pohtii. Ritvan ura oli 70-luvun alkupuolella täydessä vauhdissa, kun rooleja oli Lahden Oopperassa, Tampereen Oopperassa, Savonlinnan Oopperajuhlilla ja Suomen Kansallisoopperassa. Äidin ollessa paljon poissa kotoa Pipa tottui kuluttamaan aikaansa kavereiden kanssa. Ritvan laaja sisarusparvi, enot ja tädit perheineen, olivat onneksi apuna, kun Pipalle tarvittiin hoitopaikkaa. Pipa viettikin hyvin paljon aikaa sukulaisten "helmoissa" serkkujen kanssa leikkien. Lomalla kului usein pitkiäkin aikoja sukulaisten kesämökeillä. 

Ritva johdatteli tytärtään musiikkiharrastuksen pariin, mutta Pipalle ei syttynyt suurta paloa soittamiseen. Pipan ollessa 8-vuotias Ritva keksi laittaa tyttärensä musiikkiopistoon soittamaan viulua. Pipa ei tiedä, mistä äitinsä sai ajatuksen viuluopintoihin. ”Ehkä se oli äitistä vaan hauska juttu. Kaksi vuotta opiskelin, muttei siitä tullut mitään. Ei Riihimäellä voinut harjoitella, eikä mulla ollut kiinnostusta siihen.” Viuluopintojen jälkeen Pipa otti pianotunteja Ritvan tuttavalta ja myöhemmin huilutunteja Raija Lampilalta, mutta nämäkään musiikkiharrastukset eivät ottaneet tuulta alleen. Vuosien kuluttua Pipa kävi muutaman kerran laulutunneilla äitinsä tutulla Mirja Klemillä. Pipa piti opettajasta kovasti, mutta laulunopiskelu ei tuntunut omalta jutulta – intoa ja paloa ei ollut. Sen sijaan musiikin kuunteleminen ja karaoke tuottavat iloa. Usein kuunnellessaan radiota Pipa laulaa mukana, erityisesti vanhat iskelmät ja schlagerit ovat mieluisia. Äitinsä pitämillä laulutunneilla Pipa on joskus ollut kuunteluoppilaana, muttei itse ole opiskellut Ritvan johdolla. 

Pipa ja Ritva vuonna 1968

Pipa oppi lapsena olosuhteiden pakosta selviytymään oma-aloitteisesti monista asioista, joita ei välttämättä vielä siinä iässä olisi halunnut tehdä itsekseen. Viulutunneille piti matkustaa omin päin bussilla, ja joskus lääkäriinkin täytyi mennä yksin, kun äiti ei ollut paikalla. Kaikki tämä on kasvattanut Pipan hyvin itsenäiseksi.

Isäänsä Pipa ei ole koskaan tavannut, ainoastaan nähnyt yhdestä valokuvasta. Isä tiesi tyttärensä olemassaolosta, mutta ei koskaan osallistunut elatukseen millään tavalla. Kun isällä ei ole ollut kiinnostusta tutustua tyttäreensä, niin myöskään Pipa ei ole halunnut häntä tavata.

Pipan mielestä parasta siinä, että äiti on oopperalaulajatar, on ollut mahdollisuus kurkistaa kulissien taakse ja raottaa verhoa salaiseen maailmaan, johon suurin osa ei pääse osalliseksi. ”Ensin äiti aloitti harjoittelun kotona pianon kanssa, tätä seurasivat musiikkiharjoitukset ja lopulta lavalla laulettiin roolivaatteissa ja lavasteissa.” Kaikkea tätä seuratessa Pipalle on syttynyt suuri rakkaus musiikkiin.

Ritva on ollut pitkän uransa aikana onnekas julkisuuden suhteen. Perhe on saanut elää rauhassa, eikä laulajatarta ole riepoteltu mediassa. Ritvasta ollaan oltu kiinnostuneita vain laulamismielessä, eikä Ritva myöskään ole tyrkyttänyt itseään lehtien palstoille. Kun Pipa miettii, minkälaisilla sanoilla kuvailisi äitiään, tulee ensimmäisenä mieleen vaatimaton. ”Ehkä vähän liiankin vaatimaton.”

Tyttären antaminen veljen perheeseen on ollut Ritvan elämän vaikein päätös. Huono omatunto on painanut mieltä läpi vuosien. Suru häivähtää yhä Ritvan kasvoilla, kun asian ottaa esiin. Katse painuu alas ja hiljaisuus laskeutuu hetkeksi. Aina niin aurinkoinen ja positiivinen oopperalaulajatar vaikenee. Asiasta ei ole helppo puhua. ”Onneksi ollaan kaikesta huolimatta Pipan kanssa hyvissä väleissä.” 

Pipa on työstänyt asiaa mielessään vuosien saatossa. ”Ei lapsena ja nuorena tällaista asiaa käsittele, silloin vaan menee kavereiden kanssa ja elämä vie mukanaan. Sitten vasta, kun sain oman lapsen, asia nousi mielessäni taas esiin. Olen ollut katkera, mutta yrittänyt ymmärtää, että minun parastanihan äiti vain halusi,” Pipa toteaa. ”Ritva on ollut sellainen äiti, kun on voinut olla.”

Mainio vaihtokauppa

Vuonna 1980 Ritva lauloi vierailevana solistina Keski-Suomen Alueoopperassa Jyväskylässä Violettan rooli Verdin oopperassa La Traviata. Teoksessa mukana olleet laulajat toivoivat produktion aikana saavansa ainakin yhden laulutunnin Ritvalta – niin myös Sinikka Salo, josta tuli laulutuntien myötä Ritvan läheinen ystävä vuosikymmeniksi. 

”Hain Ritvan lentokentältä kotiin ja valistin, että pianoni on vanha ja huono, eikä pysy vireessä. Ritva tuumasi, ettei pianon kunto äänenmuodostusta ja harjoitusten tekemistä estä!” Niinpä Salo sai laulutunnin. Kun laulutuntien lomassa kävi ilmi, että Salo on puvustaja, naiset sopivat yhteistyöstä – Ritva antoi laulutunteja ja Salo suunnitteli ja valmisti Ritvalle esiintymispukuja. 

Iltalehti 3.7.1990

Ensimmäinen puku valmistui jo vuonna 1980 Linnan juhliin. Puvussa oli korkokuviotekniikalla käsin tehdyt koristelut ja kultakirjontaa. ”Ritva on helppo asiakas, kun hänellä on hyvä ryhti. Puvut näyttävät upeilta, kun ne osaa kantaa.”

Lauluohjelmiston tuntemuksesta oli Salolle suuri apu, sillä jokainen Ritvan puku suunniteltiin tiettyä konserttia tai tilaisuutta varten. Työnjako on ammattilaisten kesken ollut aina selkeä. ”Ritva on komentanut minua laulunopettajana ja minä olen sanonut ammatti-ihmisenä, mikä puvuissa toimii ja mikä ei. Ritva on hyvä piirtäjä ja myös piirtänyt itse malleja ideoiksi.” 

Ritva on luottanut Salon ammattitaitoon toisinaan jopa niin paljon, että puku ommeltiin valmiiksi asti Jyväskylässä ilmaan yhtään sovitusta. Kerran Ritva oli menossa esiintymään tilaisuuteen, joka tuli suorana lähetyksenä radiosta ja televisiosta. Edellisenä iltana Ritva soitti Salolle ja tiedusteli, tuleeko puku aamulla bussin kyydissä Helsinkiin. ”Ei Ritva ollut puvun perään juuri kysellyt, koska oli niin kiireinen oman konserttinsa kanssa.” Salo lupasi tuoda puvun autolla seuraavana päivänä. Iltapäivällä Salo oli perillä, puku sovitettiin, Ritva oli tyytyväinen ja lähti konserttiin. 

Sinikka Salo oli usein Ritvan luona yötä käydessään Helsingissä laulutunneilla ja pukuasioilla. Salo teki ruoan ja Ritva tiskasi. ”Ritvan Pipa-tytär nauroi joskus, että taas saa kunnon ruokaa, kun Salo on kylässä.” Salo kertoo myös Ritvan kyvystä heittäytyä hullutteluun. ”Kerran ollessani yötä Munkkiniemessä oli ihan älytön hetki. Illalla, kun laitettiin Ritvan kanssa petivaatteita ja pussilakanoita niin keksittiin kokeilla, minkälaista olisi hyppiä pussihyppelyä pussilakanoissa. Kello oli 11 illalla,” Salo muistelee huvittuneena. 

Teksti: Tuula Malin. Kuvat: Ritva Tuomi. 

Savonlinnassa Ritvan 70-vuotisjuhlakonsertissa Salo sai tehtäväkseen hankkia kaupasta sankoja valtavalle määrälle kukkia, jotka Ritva sai. Kun kukkia ei ollut juhlallisuuksien jälkeen mahdollista ottaa mukaan Helsinkiin, Ritva pyysi Saloa viemään ne vanhainkoteihin ja Savonlinnan Oopperajuhlien toimistoon. ”Harmi, ettei ollut kameraa mukana – olisi saanut tallennettua iloisia ja kiitollisia ilmeitä”, Salo kuvailee. ”Karjalaisuus ja evakkoon lähtö ovat vaikuttaneet Ritvaan. Hän ei tuijota omaa napaansa, vaan osaa ajatella muita. Ritva viihtyy ihmisten parissa ja huomioi toiset.” 

Ritva ja Sinikka Salo

Salo toteaa, että Ritvan johdolla laulunopiskelu on ollut tiukkaa ja vaativaa. Lempeys on kuitenkin aina läsnä Ritvan rennossa olemuksessa. Vuosikymmenien aikana ystävyys on syventynyt, ja yhdessä on puitu paljon asioita puolin ja toisin. ”Enpä olisi arvannut, että näin käy, kun Traviatassa tavattiin.”

Nöyrä tulisielu

”Kun Ritva on lavalla, vaikka tekemättä mitään, hänellä on karisma ja aura, jota voi leikata saksilla. Hänellä on vahva ryhti ja mentaalinen voima. Ritva on taiteilija, jolta löytyy terve ego ja nöyryys. Hän osaa olla oikealla tavalla diiva”, kuvailee Ritvan kanssa paljon yhteistyötä tehnyt pianisti Collin Hansen. 

Myös pianisti Gustav Djupsjöbackan mielestä diivan määritelmä sopii Ritvalle lavasäteilyn, osaamisen ja monipuolisen toiminnan osalta, mutta diivan käsitteeseen yleensä liitetyt ominaisuudet kuten oikullisuus, itsekeskeisyys ja luksuselämä eivät. Ritvassa on Djupsjöbackan mukaan diivan ainekset juuri parhaalla mahdollisella tavalla – Ritva uskaltaa räväyttää ja on temperamentikas tarvittaessa, mutta ei ole koskaan ollut ylpeä diivan lailla. Asenne työhön on nöyrä ja positiivinen, joskin oman arvonsa tunteva. Ritvan laaja opetustoiminta ei myöskään kuulu diivan elämään. ”Ritvalle on varmasti ollut jonkinlaisena esteenä tai rajoituksena turhakin vaatimattomuus,” Djupsjöbacka pohtii. 

Ritva myöntää olevansa päivittäisessä elämässä hyvin arki-ihminen, vaikka sisällä asuu tulinen taiteilijasielu. Säännölliset ja terveelliset elämäntavat ovat mahdollistaneet pitkän laulu-uran. Jalat ovat tukevasti maassa ja roolin jälkeen paluu arkiminään tapahtuu nopeasti. Lavalla arkisuudesta ei ole tietoakaan. Ritvalle tärkeintä on saada koskettaa kuulijoita – olla ihmisten edessä ja tarjota jotain, joka koskettaa heidän sielunelämäänsä. ”Minulle on tärkeää, että konserteissani itketään ja nauretaan.”

Ritva ja Kalevi Koskinen Jokioopperassa vuonna 1985

Ohjaaja Jussi Tapolan mukaan diivailu voi olla toisaalta myös hyväksyttävää, sillä siinä ihminen suojelee itseään. Kun on paineita paljon, ja laulajaa yritetään muokata moneen suuntaan, oman tilan ottaminen voi olla tarpeellista. ”Ritvan temperamentti ei tule negatiivisesti esiin sellaisessa tilanteessa, missä yritetään tehdä jotain, luoda ja kehittää. Ritvan kanssa voi keskustella niin kuin täyspäiset ihmiset luomisprosessin aikana ilman, että hän torjuisi ehdotuksia. Mutta ei hänen yli myöskään kävellä. Ehkä meidän ajatusmaailmat ovat sopineet yhteen, kun meidän ei ole tarvinnut riidellä.” 

Djupsjöbacka mainitsee Ritvan olevan niitä opettajia, joiden kanssa hän on kaikkein mieluimmin tehnyt yhteistyötä. Opetustilanteissa ei ole koskaan syntynyt asetelmaa, jossa Ritva haluaisin pianistin pysyttelevän hiljaa. Ritvan kanssa ajatukset ovat saaneet lentää vapaasti ja pianistit ovat saaneet kommentoida ja täydentää. Jumppamaikan ryhti ja luontainen karisma tulevat Djupsjöbackan mukaan esiin jo pelkästään Ritvan saapuessa estradille. ”Ritva kelpaisi esimerkkinä kenellä tahansa siitä, millä tavalla luontevasti otetaan tila haltuun, kun kävellään lavalle.”

Ritva Miss Florence Pikena vuonna 1999 oopperassa Albert Herring

Ritvalla on omien sanojensa mukaan vahva sisäinen tunteminen siitä, mitä on tulossa, ennen kuin hän astuu lavalle. Olo on positiivinen ja yleisöystävällinen, ei anteeksipyytelevä. Sama läsnäolo on oltava niin oopperassa kuin konserteissa. Kun on lavalla, vaikka ei laulaisi säveltäkään, tulee olla lavapreesens – miten lavalle tulee, millä tavalla siellä on ja miten seuraa toisten tekemiä tapahtumia. Ritva painottaa, että karismaa ei voi opettaa kenellekään. Sitä joko on tai ei ole. ”Ryhäsen Jaskahan sitä nauraa, että hän käyttää opettaessaan minua esimerkkinä lavalla olemisesta. Minua taas aina huvittaa, kun Jaska esittää, miten tulen lavalle.” Ryhänen myöntää puhuvansa Ritvan lavapreesensistä etenkin naisoppilailleen. ”Sanon, että katsokaa, kuinka Ritva Auvinen tulee lavalle. Mikä ryhti hänellä on. Rintakehä on auki, ryhti on suora ja jalat ovat stabiilisti hyvässä seisoma-asennossa. Katsokaa! Matkikaa siitä! Nuorille laulajille täytyy opettaa, ei ainoastaan laulutaitoa ja tulkintaa, vaan miten lavalle tullaan ja kuinka siellä ollaan. Jokainen turha liike, jos se on turha, häiritsee. Ritva ei ole koskaan kosiskellut yleisöä millään ulkoisilla tempuilla. Ritva ajattelee aina äänellänsä. Ja tietysti karisma, kun hän seisoo ylväänä, se jo riittää. Ritva on syntynyt laulajaksi, syntynyt taiteilijaksi.”

Kapellimestari Kari Tikka muistaa Ritvan tulisen temperamentin ja sisäisen voiman Viimeisten kiusausten esityksistä. ”Kun Riitta suuttui ja heitti kirveen Paavon perään, siinä Ritvalla oli suorastaan miehekästä voimaa.” 

Ritva ja Jaakko Ryhänen Viimeisissä kiusauksissa